Onko kouluissa kenties hyödyntämätöntä potentiaalia taloussivistyksen kehittämiseksi?
Opetettuani muutaman vuoden ajan kannattavuuslaskentaa kauppakorkeakoulun ensimmäiselle vuosikurssille olen alkanut miettimään, miten paljon hyödyntämätöntä potentiaalia jo peruskoulussa ja varsinkin lukiossa olisi taloussivistyksen kannalta. Voisi jopa puhua kuuluisista “matalalla roikkuvista hedelmistä”. Avaan seuraavaksi havaintojani ja ajatuksiani.
Kauppisopiskelijat ovat tyypillisesti kirjoittaneet matematiikasta hyviä ylioppilasarvosanoja. Vähintään toisen ja kolmannen asteen yhtälöt ovat tulleet tutuiksi, kuten myös derivointi. Valtaosa tietää oletettavasti myös integraalilaskennasta. Silti jo kevyt ensimmäisen asteen yhtälö pysäyttää aina, kun sovellettavana on arkista taloussanastoa ja -logiikkaa: “myyntitulot”, “myyntivolyymi”, “suorat kustannukset”, “kiinteät kustannukset”, “kate”, “tulos” jne. Harva kuulee käsitteitä ensimmäistä kertaa elämässään saati pitää niitä kryptisinä, mutta silti lukiopohjalta niiden laskentaan liittyy haasteita.
Opetustyön kiitollisimpia puolia on ollut havaita, että ensimmäisen vuoden opiskelijat ottavat kaiken irti nykyaikaisista, työelämätaitojen kannalta tärkeistä työkaluista. Useimmat ovat jo varsinaisia Excel-velhoja. Edistystä on tapahtunut selvästi omiin peruskurssiaikoihini verrattuna. Omina aikoinani työläämmiksi ja monimutkaisemmiksi koetut taulukkomallit mm. kustannuslaskennassa sujuvat nykynuorilta helpommin. Vastaavasti pelkistetyt, mutta soveltavat yhtälöpähkinät haastavat nyt enemmän. Ensimmäinen vinkkini on ollut jättää Excel rauhaan ihan suosiolla ja lähestyä yhtälöitä perinteisesti kynällä, paperilla ja kännykän laskimella.
Viime vuosikymmenellä peruskoulun ja lukion kohdalla alettiin puhua ilmiöoppimisesta ja oppiaineiden välisistä synergioista. Myös yrittäjyydestä on pöhisty Suomessa paljon. Voisikin odottaa, että esimerkiksi lukion matematiikassa olisi rutkasti soveltavia taloustehtäviä. Yksinkertaisimman matematiikan osalta sellaisia voisi olla myös yhteiskuntaopin puolella, sillä monet yleissivistävät kannattavuuslaskennan perusajatukset avautuvat jo peruskoulumatematiikalla. Haaste on useimmiten jossain muussa kuin teknisessä yhtälönratkaisumatematiikassa.
Liikevaihdon, muuttuvien vs. kiinteiden kustannusten sekä tuloksen keskinäinen yhteys on arkista todellisuutta kenelle tahansa yrittäjälle. Tarkemmin ajateltuna myyntivolyymit, välittömät yksikkökustannukset, kiinteät kustannukset, myyntikatteet ja ylipäätään kannattavuus liikuttavat arkeamme: työpaikoilla, asiakasrajapinnassa, johtotehtävissä ja kaikenlaisessa päätöksenteossa. Samat voimat ovat taustalla, kun asioimme kaupassa ja ihmettelemme valikoimia, hintoja ja erikoistarjouksia. Kustannusrakenteiden ja kannattavuuden hahmottaminen antaa korvaamattomat linssit tarkastella ja ymmärtää modernia yhteiskuntaa.
Voisikin olettaa, että teema nähtäisiin yleissivistävänä, eikä vain kaupallisena tai teknisenä taitona. Kannattavuuslaskelmien yleissivistävyys on siinä, että se opettaa näkemään yleisemmin elinkeinoihin liittyviä herkkyyksiä ja epävarmuuksia. Se auttaa ymmärtämään tuotteiden ja palvelujen hintojen muodostumista sekä ylipäätään niiden saatavuutta. Monesti laskelmat ovat arkijärkeä vasten yllättäviä ja silmiä avaavia. Ne ovat keskeisiä elementtejä myös strategiselle ajattelulle. Koska kannattavuus on laskennallinen ilmiö, sen hahmottaminen ja sisäistäminen edellyttää kuitenkin omakohtaista harjoittelua käytännön laskelmien parissa.
Korkeakoulutasolla havaitsemani paradoksi on siinä, että opiskelijan raaka matemaattinen äly ei aina itsessään realisoidu käsitteellisten soveltavien tehtävien kohdalla. Kuten mainitsin, monet perustehtävät pystyisi ratkomaan jo peruskoulumatematiikalla. Matematiikan soveltaminen ja ongelmanratkaisukyvyt ovat oma ulottuvuutensa. Se vaatii harjoittelua ja myös perustavanlaatuista asennekasvatusta – mihin kaikkeen matematiikkaa tarvitaan, ja millaisia johtopäätöksiä tai tarinoita lukujen pohjalta voi keksiä. Talouden käsitteiden tuominen soveltaviin tehtäviin olisi helppo, halpa, mutta vaikutuksiltaan arvokas kortti käännettäväksi matematiikassa ja yhteiskuntaopissa.
Tietyt kolmannen asteen koulut ottavat tietysti kopin niistä, jotka haluavat erikoistua talouden ilmiöihin ja johtamiseen. Kyse ei ole siitä. On varsin yleistä, että moni alkaa yrittäjäksi tai yhteiskunnalliseksi talouskeskustelijaksi ilman aiheeseen liittyviä opintoja. Tällöin juuri yleissivistyksen nimissä varhain hankituista perustaidoista olisi vetoapua.
Kaikki yllä mainittu on vasta viatonta pohdintaa vailla spekulaatiota taloudelliseen ymmärrykseen liittyvistä poliittisista intresseistä. Suoraviivaisesti ja vilpittömästi ajattelevat ihmiset unohtavat helposti, että käsitteet ja viitekehykset ohjaavat kaikkea päätöksentekoa. Sen kääntöpuolena on, että tehokkain ja salakavalin vaikuttamistyö organisaatioissa ja yhteiskunnassa tapahtuu kehystämällä ja valikoimalla ajattelun työkaluja. Vaikka taloudellinen perussanasto ja laskentalogiikka eivät olekaan aatteellisen tunnustuksellisia, taloussivistys ei ole yhteiskunnallisena ilmiönä myöskään neutraali.
Jos julkisessa keskustelussa ymmärrys kustannusrakenteista, kannattavuudesta ja rahoituksesta perustuu tiedon sijaan mielikuviin, tämä saattaa jopa palvella tiettyjä intressiryhmiä. Jos yhä useampi ihminen oppii kantamaan paremmin huolta omasta taloudestaan, ja yhä useampi vähentää riippuvuuttaan yhteiskunnan tuista, silläkin on sekä poliittiset voittajansa että häviäjänsä. Varsinkin jos yhä useampi kiinnostuu ja oppii ymmärtämään yhteiskunnan tasolla resurssien niukkuutta, vaihtoehtoiskustannuksia ja rahoitusnäkökulmia, se voi muuttaa ihmisten käsityksiä erilaisista poliittisista agendoista.
Erityisesti viime vuosina on nähty, että funktionaaliset viitekehykset maailman hahmottamiseksi ovat menettäneet tilaa ihmisten mielissä ja julkisessa ilmatilassa. Vastaavasti tunne- ja identiteettikeskeiset, jopa primitiiviset ja polarisoivat maailmankuvat ovat korostuneet. Tällä on arvioitu olevan kauaskantoisempia vaikutuksia meritokratian ja liberaalidemokratian tulevaisuuteen. Se on kuitenkin oma aiheensa.
Viimeisen kymennen vuoden aikana on kuultu suoria puheenvuoroja siitä, että taloudella olisi yhteiskunnallisessa keskustelussa liikaa jalansijaa. Yleensä tämän takana on ollut aatteellisia teologeja, sosiologeja ja filosofeja, jotka saattavat kokea taloudellisen järkeilyn uhkaavaksi omalle maailmankuvalleen tai poliittiselle agendalleen. Tämä ajattelusuuntaus olisi vakuuttavampi, mikäli opetussuunnitelmissa sekä oppimateriaaleissa kansalaisten taloustaidot olisivat jotenkin ylikorostunut ja kumouksellinen teema. Tällä hetkellä koulumaailmaa ja työelämää läpitunkevat muotiopit koskevat jotain aivan muuta kuin taloustaitoja.
Uskomusjärjestelmien tuntemus ja sosiologia eivät voi varsinaisesti korvata valmiuksia taloudelliseen analyysiin. Ne voivat joko syrjäyttää tai täydentää sitä, mutta eivät korvata. Organisaatiotieteen puolella onkin nähty, miten em. tieteenalat voivat ansiokkaasti täydentää taloudellista ajattelua. Varsinkin 2000-luvun johdon ohjausjärjestelmäkirjallisuus havainnollistaa hyvin, miten strateginen johtaminen edellyttää sekä numeropohjaista ymmärrystä että laadullista ajattelua organisaatioiden ja yhteiskunnan kulttuuritekijöistä. “Talouspuheen” haastajat eivät tosin aina ole tehneet läksyjä kohteestaan.
Taloustiedon painoarvon lisäämistä osana yleissivistystä olisi verrattain helpompaa toteuttaa käytännön tasolla. Aiheeseen liittyvien soveltavien tehtävien painoarvon kasvattaminen oppimateriaaleissa ja opetussuunnitelmassa ei olisi teknisesti ottaen ylitsepääsemätön siirto. Poliittinen tahtotila voi olla eri kysymyksensä, kuten yllä kuvasin. Henkilökohtaisesti toivoisin, että epäilykseni talousajatteluun liittyvästä poliittisesta “vastarinnasta” osoitettaisiin aiheettomaksi. Se tapahtuisi esimerkiksi siten, että suomalaiset yli poliittisten jakolinjojen kannattaisivat käytännön talousteemojen ja soveltavien taitojen sisällyttämistä paremmin osaksi yleissivistystä.
