Naiivi maailmankuva muodikkaana statussymbolina

Baabelin torni (Alexander Mikhalchyk)

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi korkeassa asemassa olevat ja koulutetut ihmiset saattavat kuulostaa joissain asioissa todellisuuspakoisilta ja idealistisilta jopa lapsellisuuteen asti? Maailmalla tätä asiaa on pohdittu taloussosiologian klassikon, Thorstein Veblenin (1857–1929) “Joutilaan luokan” ja ylellisten hyödykkeiden kautta. Cambridgen yliopistossa psykologian väitöskirjaa tekevä Rob Henderson on kirjoittanut, että naiiveista ja järjenvastaisista ajatuksista on tullut modernin yhteiskunnan statussymboleja, “luksuskomuksia”. Siinä, missä yläluokka pyrki aiemmin erottautumaan aineellisilla kulutustottumuksilla ja asettamaan ihailtuja trendejä keskiluokalle, samaa tapahtuu myös aineettomassa muodossa ajatusten tasolla. Sosiaalisen median aikakaudella aineettomuus korostuu entisestään.

Ylellisissä uskomuksissa ei ole kyse pelkästä perinteisestä hurskastelusta ja moraalisäteilystä. Perinteisesti ylellisyyksillä on tarkoitettu mukavuuksia, jotka eivät ole kaikille arkisia itsestäänselvyyksiä. Veblenin taloussosiologiassa ylellisyyksillä on tärkeä rooli sosiaalisen aseman osoittajana. Eri aikoina ihmiskunnan historiassa yhteiskunnan eliitti on pyrkinyt erottumaan muista kansankerroksista näyttävillä ja arkijärjellä ajateltuna turhamaisilla elämäntapa- ja kulutusvalinnoilla, joita muiden on hankala tai kallista jäljitellä. Saman kaltainen signalointiteoria tunnetaan myös biologiassa, josta malliesimerkkinä on tapana käyttää riikinkukon sulkia.

Kalliissa vaatebrändeissä ja autoissa nähdään muotiarvoa, joiden ostaminen ei usein horjuta varakkaan kuluttajan taloutta. Moni keskiluokkaisempi kuluttaja voi myös olla valmis maksamaan itsensä kipeäksi tavoitellakseen muiden silmissä korkeampaa sosiaalista statusta materiaalisilla symboleilla. Ennen pitkää monilla ylellisyyshyödykkeillä on myös tapana tulla massojen saataville, jolloin merkittävä osa niiden muodikkaasta statusarvosta häviää. Tällöin ylellisyyttä joudutaan hakemaan jälleen uusista asioista tai vain uudemmista ja kalliimmista tuotteista.

Mietitäänpä ylellisyyttä teoreettisemmin kuin vain aineellisena kulutuksena. Pohjimmiltaan siinä on kyse mahdollisuudesta irtautua rajoitteista, jotka kahlitsevat muita. Vaikka rajoitteet ovatkin usein kytköksissä elintasoon, ne eivät aina ilmene suoraan aineellisesti. Joskus rajoitteet ovat henkisiä ja liittyvät myös sosiaalisiin suhteisiin. Tämän voi nähdä tilanteissa, joissa samat säännöt eivät päde kaikille. Siinä, missä tavanomaisille bisnesmiehille pukukoodin seuraaminen on statuskysymys, sama kulttuuri ei kahlitse startup-miljardööriä. Hän voi signaloida korkeaa statustaan pukeutumalla huppariin — “koska hän voi”.

Henderson vie ajatusta pidemmälle ja esittää ajatuksen ylellisistä uskomuksista. Näillä hän viittaa naiiveihin näkemyksiin, jotka eivät usein ole kovin huolellisesti mietittyjä, mutta joihin liitetään moraalisia hyveitä, joilla voi samaistua edistyksellisinä pidettyihin hahmoihin, ja joita kaikki eivät kuitenkaan voi tai halua jäljitellä. Ylelliset uskomukset tuovat äänekkäälle kannattajalleen statusarvoa suuren yleisön silmissä. Ei myöskään ole tavatonta, että ylellisten uskomusten edistäminen voisi koitua kalliimmaksi ihailevalle yleisölle itselleen. Ylellisyysuskomuksia voi siis teoriassa esiintyä millä tahansa poliittisella suunnalla, mutta eri aikoina usein juuri tietty vallitseva hegemonia korostuu.

Esimerkiksi ideologisesti ladatuilla konsepteilla kuten “kulttuurin omimisella”, “valkoisilla etuoikeuksilla” ja “toksisella maskuliinisuudella” on ennen kaikkea statusfunktio. Ilmaisuihin kiteytyy kiistelty maailmankuva ja polarisoituneita asenteita. Näiden käsitteiden viljeleminen viestii muille, että henkilö on liikkunut tietyissä ideologisissa piireissä ja omaksunut heidän edistyksellisenä pitämänsä maailmankuvan. Käsitteet viestivät, että henkilöllä on mahdollisuus omaksua niiden maailmankuva kääntöpuolesta huolimatta. Ennakkoluuloinen ja yksinkertaistava teoretisointi kosmisesta ihonväriin perustuvasta uhrihierarkiasta on ylellisyyttä, johon kaikilla ihmisillä ei ole varaa. Esimerkiksi suorittavaa ja jopa terveydelle riskialttiimpaa työtä tekevällä henkilöllä on vähemmän varaa uskoa olevansa “etuoikeutettu” pelkän ihonvärin perusteella.

Jo Veblenin kuvaaman joutilaan luokan statushakuisen toiminnan tarkoituksena oli osoittaa, ettei henkilön tarvitse varsinaisesti ahkeroida minkään hyödyllisen, konkreettisen ja tuottavan toiminnan parissa. Klassisella joutilaalla on varaa käyttää suuri osa ajastaan muiden silmissä turhiin asioihin, joilla on korkea vaihtoehtoiskustannus. Myös pelkillä ajatuksilla on seurauksia. Laajemmin ymmärrettynä joutilaisuus ei välttämättä seuraa vain aineellisesta varallisuudesta. Pelkästään tietyssä yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa asemassa voi välttyä muita paremmin joutumasta vastuuseen edistämiensä asioiden kielteisistä kääntöpuolista. Esimerkiksi moni kolumnisti tai kulttuurivaikuttaja saa mediassa helposti näkyvän alustan edistääkseen ruusuisen ideologisia näkemyksiään vailla minkäänlaista vastuuta ajatusten faktapohjaisuudesta, loogisuudesta tai toteutuskelpoisuudesta. Toisin sanoen, moderni joutilaisuus voi esiintyä laiskana ja todellisuuspakoisena ajatteluna.

Siinä, missä suuryritysten statushakuisuus näkyi menneisyydessä yksityisjetteinä, nykyaikana johtavan suuryrityksen statussymbolina saattaa olla diversiteetti- ja inklusiivisuusosasto sateenkaarirekvisiittoineen. Vaikka osa tästä toiminnasta auttaisikin puuttumaan tasa-arvon kannalta merkittäviin epäkohtiin, muoti-ilmiöstä leipänsä saava viestintäteollinen tai akateeminen helppoheikki joutuu “innovoimaan” uusia ongelmia trivialiteettien, absurdin tarinankerronnan ja sosiaalisen hysterian avulla. Joitain vuosia sitten sukupuolittuneiden sanojen kuten “mom” ja “dad” näkeminen sortamisena ja sosiaalisena ongelmana kuulosti mitättömältä tai suorastaan vitsihuumorilta. Nyt suuret organisaation kouluttavat näistä asioista henkilöstöään ja kuuluttavat siitä maailmalle. Jos yritys investoi tuntuvasti tällaiseen toimintaan, se ei ensisijaisesti osta käytännön ratkaisuja käytännön ongelmiin, vaan signaloi taloudellista asemaansa — kykyä tuhlata muotitietoisesti.

Ylellisyyttä on se, ettei ole pakottavaa tarvetta selvittää, miten maailma oikeasti toimii. Ylellisyyttä on se, että ymmärryksen maailman realiteeteista voi sivuuttaa ja korvata mielivaltaisilla uskomuksilla ja ympäripyöreyksillä. Ylellisyyttä on se, että todellisuuspakoisuudesta ei joudu maksamaan yhtä kalliisti kuin muut. Siinä, missä nykyaikana järjenvastaiset uskomukset voivat aiheuttaa monille tavallisille ihmisille sosiaalista vieroksuntaa ja ongelmia elämän eri osa-alueilla, todelliselle joutilaalle luokalle pähkähullu ajattelu on yhteinen kilpaharrastus. Sosiaalisessa mediassa voi nähdä, kun todellisuuspakoisia ylellisiä uskomuksia kuuluttavat toverit pönkittävät toisiaan ja syyllistävät kriitikoita, jotka eivät suostu ihailemaan heitä.

Esimerkiksi Helsingin kantakaupungissa turvallisella alueella asuva yliopistoihminen voi reagoida uutisiin maahanmuuttajalähiöiden väkivaltaisuudesta signaloimalla mahdollisimman idealistista ja hyväntahtoista ihmiskuvaa. Varsinkin sosiaalivaltiossa on ylellistä idealismia sanoa, että epäilty “joutui turvautumaan” väkivaltarikollisuuteen. On ylellistä siirtää huomiota rikoksiin syyllistyneiden ihmisten henkilökohtaisesta rikosoikeudellisesta ja moraalisesta vastuusta abstrakteihin käsitteisiin, “rakenteisiin” ja “systeemiin”. Erityisen ylellistä on myös nauttia länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen mukavuuksista samalla kun esiintyy julkisuudessa länsimaisuuden itseruoskijana.

Sen sijaan esimerkiksi huonomaineisessa lähiössä asuva nuori nainen joutuu omassa arjessaan omaksumaan inhorealistisemman käsityksen alueensa ihmisistä. Hänellä ei ole samalla tavalla varaa syyllistää itseään päivittäin ennakkoluuloisuudesta. Hän harkitsee tarkkaan, missä paikassa voi liikkua pimeällä tai edes päiväsaikaan. Hänellä ei ole varaa omaksua ylellistä sinisilmäistä joutilaan luokan yltiösuvaitsevaista maailmankuvaa, koska se voisi pahimmillaan koitua hänen kohtalokseen.

Taloustieteessä “Veblenin hyödykkeellä” viitataan ilmiöön, jossa perinteisen kysynnän ja tarjonnan lain vastaisesti tuotteen kysyntä kasvaa sen hinnan noustessa. Kenties yhteiskunnallisesti voisimme puhua “Veblenin ideoista”, eli uskomuksista, joiden houkuttelevuus kasvaa sitä mukaa, mitä kauempana ne ovat todellisuudesta.

Riskienhallinnasta, johdon ohjausjärjestelmistä ja yhteiskunnasta yleisemminkin kiinnostunut laskentatoimen väitöskirjatutkija (Aalto-yliopisto). @thomastaussi

Riskienhallinnasta, johdon ohjausjärjestelmistä ja yhteiskunnasta yleisemminkin kiinnostunut laskentatoimen väitöskirjatutkija (Aalto-yliopisto). @thomastaussi