Miten 2010-luvun idealistiset aate- ja asiakeskustelut vaihtuivat kielipeliin ja kulttuurisotaan? Osa 1

Thomas Taussi
5 min readJul 6, 2023
Ramon Martí Alsina, “Palatsin rauniot” (1859)

Otsikon kysymyksenasettelu on tietysti epärealistinen. Viisaampaa olisi kysyä, mikä mahdollisti länsimaisen ja suomalaisen yhteiskunnan välttää polarisaation ja kaiken politisoitumisen niin pitkään kuin sitä kesti. En usko, että kysymykseen pystyy vastaamaan yhdellä blogitekstillä. Pienenä kesäprojektina käyn läpi omia havaintojani yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttumisesta 2010-luvun alusta 2020-luvulle. Julkaisen esseen kahdessa osassa. (Siirry tästä seuraavaan osaan)

Viime vuosina olen kirjoittanut useamman blogitekstin länsimaissa ryöpsähtäneestä kulttuurisodasta, “identiteettipolitiikasta” ja yhteiskunnan läpitunkevasta politisoitumisesta. Tuolloin havahduin siihen, että yhteiskunta-analyysini kertoivat aivan erilaisesta maailmasta kuin blogitekstini noin kymmenen vuotta aikaisemmin. Erityistä tietämystä vaativien talouden ja aatefilosofisten keskustelujen sijaan 2020-luvun yhteiskunnan fokus on entistä enemmän metatasolla, identiteettikeskeisyydessä, symboliikassa, sanavalinnoissa, erilaisissa moraalisissa mielleyhtymissä ja vaikutelmissa. Tämä on hyvin kuvaavaa aikamme ihanteelle, “inkluusiolle”, joka pyrkii haastamaan meritokraattisia “hierarkisia rakenteita”, eli suomeksi “madaltamaan rimaa”. Kuka tahansa voi ryhtyä kokemusasiantuntijaksi. Entistä matalamman kynnyksen henkisillä ponnisteluilla saa entistä enemmän huomiota. Asioiden ja ideoiden sijaan julkisessa keskustelussa haetaan enemmän suuria tarinoita, moraalista roolijakoa, jännitettä hyvän ja pahan välillä.

Juhlapuheissaan järkeä ja tietoa ylistävän yhteiskunnan portinvartijat mediataloissa ja akatemioissa ovat ajan hengen ajopuita. Uudet pelisäännöt tuovat monia sivistyksen auktoriteetteja samalle viivalle poliittisten agitaattoreiden kanssa, ja roolit sekoittuvat. Vuosikausia Helsingin Sanomien äänitorvella koppavaa poliittista provosointia harrastanut nimekäs journalisti ilmoitti 4.7.2023 havahtuneensa yhteiskunnallisen keskustelun “tulehtuneisuuteen”. Hän ihmetteli, miten jyrkkä vastakkainasettelu on mahdollista, vaikka pienessä maassa kaikki lukevat samoja medioita. Voisiko yleistynyttä mediakritiikkiä aina samalta poliittiselta puolelta kohtaava media olla itse mitenkään osasyyllinen politisoituneeseen imagoonsa ja myös polarisaatioon? Jos journalistin tai tutkijan on helppo kuitata kritiikki “maalittamisena” tai uhriutua aina kaikista asiattomimmasta palautteesta, luotetut instituutiot laiskistuvat ja edesauttavat poteroitumista.

Polarisaatio ja 2010-luvun alkupuolelle tavanomaisempien asiakeskustelujen kaventuminen kulkevat käsi kädessä. Asiasisältöä merkittävämpää on se, kenen poliittista tarinaa puheenvuoron koetaan edistävän. Lienee enää ajan kysymys, milloin 1970-luvun taistolaismotto “Kenen joukoissa seisot?” palaa muotiin tai löytää uuden muodon. Entinen pääministeri Sanna Marin julisti jo loppukevään puheessaan New Yorkissa, että jokaisen on valittava puolensa arvojen taistelussa. Kultaista keskitietä ei hänen mukaansa ole. Tätä nykyä ajan henki suosii sulkeutunutta, taistelevaa mielenlaatua ja tekee kaikesta valtapeliä. Vähiten suojassa tältä valtapeliltä ovat ne, jotka luulevat vain paheksuvansa sitä sivusta tai olevansa sen yläpuolella.

Aikakapseli vuosikymmenen taakse

Kolme vuotta sitten pohdin ensimmäistä kertaa kahden vuosikymmenen eroja blogitekstissäni. Kontrasti ajanjaksojen välillä hahmottui, kun luin 2010-luvun alussa kirjoittamiani blogeja taloudesta ja liberalismista. Harrastin näitä teemoja aktiivisesti noin parikymppisenä. Vanhojen tekstieni lukeminen herätti nostalgista kaihoa, itseironiaa ja huvittuneisuutta nuoremmasta itsestäni. Toisaalta blogit olivat myös oman aikansa tuote, sillä ne saivat vastakaikua. Vanhoja tekstejä lukiessani olin myös tyytyväinen, ettei sama levy ollut jäänyt päälle.

Aatefilosofinen innostus ja idealismi kypsyivät opiskeluaikojen saatossa skeptisyydeksi ideologioiden omia sokeita pisteitä kohtaan. Kauppatieteiden opintojen ja työelämäkokemusten myötä omaksuin laajempia, strategisempia ja realistisempia näkökulmia. Erikoista oli huomata, että vaikka en ollut monista vanhoista teksteistäni edes jyrkästi eri mieltä, saatoin pitää niitä 2020-luvun maailmassa vähemmän puhuttelevina ja paikoittain jopa kömpelöinä.

Jälkikäteen katsottuna 2010-luvun alussa maailma vaikutti meritokraattisemmalta ja pitkäjänteisemmältä. Myös internetin arkistot puhuvat tämän puolesta. Elettiin blogien kulta-aikaa. Internet oli suotuisa jäsennellyille puheenvuoroille ja kärsivällisille hehtaaridialogeille. Laatu korvasi määrän. Parikymppisenä opiskelijana pääsin keskustelemaan kokeneempien ja nimekkäämpien henkilöiden kanssa intensiivisesti ideat edellä. Nykypäivän Twitteriä ja TikTokia katsoessani olen kiitollinen, että sain debatoida ja oppia vanhassa blogimaailmassa nykyisen huomiohakuisen someteatterin sijaan. Keskusteluista puuttui usein turha näytöksenomaisuus ja hyväksynnän hakeminen lukemattomilta kolmansilta osapuolilta.

2010-luvun alku suosi uteliasta mieltä. Oli helppo löytää kehittäviä, haastavia, systeemitason keskusteluja. Oman aikansa ilmentymä oli se, että vuonna 2011 Suomeen perustettiin puoluepoliittisesti sitoutumaton, yksityisesti rahoitettu, klassiselle liberalismille omistautunut ajatushautomo Libera. Tuolloin Liberassa oli jotain rohkeaa ja suorastaan kapinallista. 2010-luvulla tämä ajatushautomo herätti huomiota, sillä sen avaukset mm. hyvinvointivaltion kritiikistä, poliittisista lehmänkaupoista, työmarkkinareformeista ja eurovaluutan valuvioista osuivat suurten keskustelujen tontille.

Liberalla oli potentiaalia laajentaa Overtonin ikkunaa, sallitun ajattelun raameja. Sen ympärillä oli myös sosiaalista pöhinää. Liberan esittämien ideoiden saama vastakaiku ei mukaillut yksiselitteisiä puoluepoliittista jakolinjoja. Tässä hengessä oli jotain samaa kuin 1990-luvun alun varhaisessa nuorsuomalaisessa liikkeessä. Voisi jopa sanoa, että 2010-luku oli paljon lähempänä 1990-lukua kuin 2020-lukua. Tätä nykyä Liberan toiminta on jokseenkin “tasoittunut” alkuajoistaan. Käsittelen liberalismin 2020-luvun haasteita lisää tekstini jatko-osassa.

Talouskeskustelun kampittaminen poliittisena valtapelinä

2010-luvun puolessavälissä esiintyi varhaisia merkkejä keskusteluilmapiirin muutoksesta kohti metatasoa. Vaikka klassinen liberalismi ja “markkinaliberalismi” olivat Suomessa melko marginaalisia ilmiöitä, ne näyttäytyivät hetken aikaa kokoaan suurempina. Tämä johti muihinkin vastareaktioihin kuin varsinaiseen debattiin yhteiskuntapolitiikasta. Yhteiskunnan eri osa-alueilla vaikuttaneet vasemmistolaiset kokivat talousteemoista keskustelemisen palvelevan heille vieraita motiiveja. Ajatushautomo Vasemmistofoorumi julisti talouspuheen olevan vaikeaselkoista, keskustelijoita vieraannuttavaa “vallankäyttöä”. Useampi vasemmistohenkinen toimittaja, tutkija ja jopa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa linjasivat, että taloudesta puhutaan liikaa.

Tyypillistä talouspuheen kriitikoille oli rajallinen omakohtainen taloustieteen tuntemus ja mielivaltaisten ennakko-oletusten kuuluttaminen. Teräväsanaisempi ekonomisti olisi saattanut luonnehtia joitain kriittisiä avauksia populismiksi, jopa salaliittoteorioiksi tai “denialismiksi”. Yleisen maallikkokäsityksen mukaan koko taloustiede nojaa yksinkertaistetulle homo economicus -ihmiskuvalle, rationaalisesti laskelmoivalle egoistiselle yksilölle. Tosiasiassa taloustieteen sisällä on käyty jatkuvaa keskustelua ihmiskuviin liittyvistä oletuksista vähintään Adam Smithistä lähtien. Taloustieteen agenttiteorian uranuurtajat Michael C. Jensen ja William H. Meckling ehdottivat jo vuosikymmeniä sitten homo economicusta täydentävien ihmiskuvien lainaamista mm. käyttäytymistieteen ja sosiologian alalta.

Taloustieteen konkreettiset oppisisällöt olivat kuitenkin tuossa debatissa epäolennaisia. Kriitikot lähestyivät talouskeskustelua kulttuuri-ilmiönä ja kokemuksena. Useampi samalta suunnalta ilmestynyt talouspuheen, taloustieteen ja “uusliberalismin” kriitikko jätti pureutumatta kohteidensa asiasisältöön. He yrittivät vaikuttaa epäsuorin mielikuvin sosiologian ja viestintätutkimuksen näkökulmasta. Ajoittain yksittäiset ekonomistit vastasivat kriitikoiden puolivillaisuuteen. Havahduin siihen, ettei näennäinen talouspuheen kritiikki ollutkaan ymmärrykseen tähtäävää dialogia. Tutkijat ja jopa hengelliset auktoriteetit osallistuivat epäpoliittisten instituutioidensa suojista yhteiskunnallisen keskustelukentän muuttamiseen.

Jälkikäteen ajateltuna talouspuheen kritiikki oli vain lievää esimakua tulevien vuosien keskustelukulttuurista, jossa korostui koordinoitu pöyristyminen, uhriutuminen, näytöksenomaisuus ja meritokratian kustannuksella tavoiteltu inkluusio. Vuonna 2015 myrsky vesilasissa syntyi siitä, kun ekonomisti oli vaatinut talouspuheen kriitikoita tekemään ensin kotiläksynsä. Logiikka oli varsin järjellinen ja oikeudenmukainen, mutta se tulkittiin keskustelun monopolisoinniksi ja jopa elitismiksi. Ideologisista lähtökohdistaan taloustieteeseen skeptisesti suhtautuneet, muiden alojen vaikuttajat pyrkivät sivuuttamaan talouskeskustelua ja kaappaamaan siltä yhteiskunnallista ilmatilaa lähes itseisarvoisesti. Talouspuheen kritiikki ei pyrkinyt osoittamaan teoreettisen ymmärryksen epäkohtia tai tuomaan täydentäviä näkökulmia juuri minkään tietyn kysymyksen kautta.

Ympäripyöreä metakeskustelu talouspuheesta oli siis silkkaa valtapeliä näkyvyydestä ja mielipideilmaston hallinnasta. On ymmärrettävissä, miksi viaton talouspuhe ja sen käsitteistö saatettiin nähdä poliittisesti kiusallisena juuri tietyltä poliittiselta suunnalta. Mitä paremmin ihmiset ymmärtävät resurssien niukkuudesta, vaurauden synnystä, markkinoiden dynamiikasta, tuoton ja riskin suhteesta sekä julkisen talouden haasteista, sitä kriittisemmin he osaavat varoa taloudellisesti tuhoisia tai epärealistisia ja populistisia poliittisia ideoita. Taloudellinen ymmärrys auttaa myös yksilöitä ja perheitä kantamaan vastuuta omasta taloudestaan ja olemaan vähemmän riippuvaisia valtiojohtoisuudesta. Tätä vasten talouslukutaito näyttäytyisi hyveellisenä, ja talouspuheen kriitikko puolestaan altavastaajana. Ei ihme, että talouspuheen kriitikot kieltäytyivät pelaamasta talouspuhujien säännöillä. Salakavala, epäsuora hyökkäys selustaan saattoi toimia paremmin. Koko talouspuheelta pyrittiin vetämään matto alta.

2010-luvun myötä huomasin, että nuoruuden innostukseni taloustieteestä ja taloudellisista vapauskysymyksistä oli tehnyt hieman puusilmäiseksi hienojakoisille vallan ilmiöille. Valta ja monitasoiset vaikuttamiskeinot eivät olleet vapauskeskeisen maailmankuvan keskiössä. Aloin hahmottamaan paremmin, että yhteiskunnalliset talouskeskustelijat tai muuten vain funktionaalisten maailmankuvien edustajat olivat avuttomia pelinappuloita vaikuttamiselle, joka tapahtui ylempänä henkisellä kulttuuritasolla. Tietysti hienojakoista metatason valtapeliä oli ollut olemassa koko ajan, mutta vuosikymmenen saatossa se alkoi kärjistymään ja vaikuttamaan asiakeskustelujen luonteeseen ja elintilaan.

Kirjoitus jatkuu seuraavassa osassa.

--

--

Thomas Taussi

Riskienhallinnasta, johdon ohjausjärjestelmistä ja yhteiskunnasta yleisemminkin kiinnostunut kauppatieteiden tohtori (Aalto-yliopisto, laskentatoimi)