Miten 2010-luvun idealistiset aate- ja asiakeskustelut vaihtuivat kielipeliin ja kulttuurisotaan? Osa 2

Thomas Taussi
6 min readJul 7, 2023

Tässä kirjoitussarjassa käsittelen kontrastia 2010- ja 2020-lukujen julkisen keskusteluilmapiirin välillä. Edellisessä osassa muistelin 2010-luvun asiakeskeisyyttä ja suorastaan idealistista, avointa aatekeskustelua. Vaikka monet blogitekstini noilta ajoilta tuntuvat nykyisin sinisilmäisiltä, ne myös kertovat hieman erilaisesta yhteiskunnan tilasta. Olin varttunut 2000-luvun alun Suomessa, jossa kylmä sota, taistolaisuus ja polarisaatio ylipäätään näyttäytyivät historiaan jääneiltä ilmiöiltä. Näkyvimmät jakolinjat liittyivät taloudelliseen oikeistoon ja vasemmistoon sekä kolmikanta-ajan eturyhmäpolitiikkaan. Kouluaikojani Nokia-ajan tietoyhteiskunnassa ei värittänyt kulttuurin tasolle ulottuva poliittisuus. Lukioaikana harkitsin jopa hakeutumista luonnontieteellisten tai teknillisten opintojen pariin. Kauppatieteet olivat lopulta eräänlainen kompromissi filosofisempien yhteiskuntatieteiden ja funktionaalisemman ajattelun väliltä.

Vuonna 2023 huomaamme, että yhteiskunnan suuret keskustelut ovat joutuneet väistämään metatason symbolisia valtakamppailuja, kaiken tulkitsemista poliittisesti. Kriittiset ja postmodernit maailmankuvat ovat vallanneet alaa funktionaaliselta ajattelulta. Jako ei tietenkään ole mustavalkoinen, sillä päällisin puolin fakta- ja logiikkapitoisetkin puheenvuorot voivat olla ymmärrykseen tähtäävän dialogin sijaan tarkoitushakuisten vaikutelmien luomista ja hyväksynnän hakemista. Oma varhainen kiinnostukseni talouteen ja valistusajan filosofiaan oli valanut epärealistista uskoa meritokratiaan ja rationaalisuuteen. Arvovaltaisen yhteiskunnan debatit paljastuivat entistä useammin näytöksenomaisiksi näennäiskeskusteluiksi.

2020-luvulle siirryttäessä klassinen ihanne näkökulmien moninaisuudesta ja ideoiden kilpailusta vaihtui raadolliseksi keskustelujen ilmaherruuden tavoitteluksi keinolla millä hyvänsä. Korrektia, sallittujen näkökulmien kaventumista on ollut helppo peitellä muodikkaalla identiteettien moninaisuudella. Korkeatasoisempaa ajatuksenvaihtoa saatettiin arvostella sisältöjen ohi huomauttelemalla keskustelijoiden sukupuoli- tai etnisyysjakaumista. Helsinkiläiset journalistit ja varadekaanit näpäyttelevät suomalaisia heidän ihonväristään tai kutsuvat jopa katumusharjoituksiin. Länsimaisten instituutioiden hurahtaminen “diversiteetti- ja inkluusiotyöhön” on yksi ilmentymä aikamme identiteettikeskeisyydestä. Vertailun vuoksi 2010-luvun alussa se oli hädin tuskin mikään ilmiö.

Identiteettipolitiikan ja kulttuurisodan vanavedessä kärjistynyt polarisaatio näyttäytyy vallan uusjakona tai suorastaan kulttuurivallankumouksena. Se hyökkää meritokraattista ja poliittisesti hillitympää substanssiosaamista vastaan. Sekä perinteinen media että sosiaalinen media ovat täyttyneet identiteettikeskeisistä maailmankuvista, hysterioista ja moraalisesta poseeraamisesta. Jos julkinen keskustelija ei ole halukas valitsemaan puoltaan, hän jää helposti paitsioon, tai joku muu kirjoittaa hänelle roolin. Toisaalta taas osa keskustelijoista, joilta juhlapuheissa esiintyvä meritokraattinen ja rationaalinen yhteiskunta odottaisi pidättyväisyyttä, rientävät turhankin innokkaasti lunastamaan aktiivisen roolinsa suuresta tarinasta. Uusi aika antaa valtuudet rikkoa rajoja, ja joillekin se avaa pelipaikkoja. “Hajota ja hallitse.”

Meritokratiaa ja rationalismia sivuten yksi ilmiselvin kulttuurisodan uhreista on valistusfilosofinen liberaali idealismi.

Liberalismi kulttuurisodan altavastaajana

Uuden vuosikymmenen alussa ennustin, että asiakeskeisyyteen tottuneet “liberaalit”, “sentristit” ja “moderaatit” olisivat ennen pitkää polarisaation häviäjiä. Syyksi en arvellut niinkään politiikan sisällön merkittävää radikalisoitumista, vaan metatason siirtymää, yleisön maailmankuvien ja käsitteistön ohjailua pois mm. teknillis-taloudellisista asia-aiheista ja loogisesta järkeilystä. Koska insinöörimieliset liberaalit ja sentristit eivät vaikuta laajasti instituutioiden ja kulttuurin tasolla, heiltä puuttuu merkittävää valtaa pitää kiinni potentiaalisesta yleisöstään.

Lähihistorian vertailu on saanut huomaamaan, että aikaisemmin myös henkilökohtaisia intohimojani herättänyt (klassisen) liberalismin aatesuuntaus näyttää entistäkin hajanaisemmalta altavastaajalta. Aiemmin liberalismista kiinnostuneet piirit ovat pirstaloituneet monella eri ulottuvuudella. Politiikan tunkeutuessa elämän eri osa-alueille pelkkä relativistinen, yksilön ja valtion väliseen suhteeseen keskittyvä ajattelu on puutteellista, jopa triviaalia ja sokeaa. Aikana, jolloin politiikka on mielikuvia, identiteettejä, moraalista poseeraamista ja mielenterveyden ilmiöitä, pelkästään loogisella tasolla operoiva teoreettinen liberalismi ei tarjoa enää yhteistä nimittäjää tai strategista kärkeä. Yksipuolisesti liberalismin varaan identiteettinsä rakentaneet keskustelijat, pienpuolueprojektit ja ajatushautomot ovat jääneet nuolemaan näppejään.

Yhteiskunnan jakavimmat kysymykset ovat tätä nykyä muualla kuin teoreettisessa yksilön ja julkisen vallan välisessä suhteessa tai talousjärjestelmissä. Termit kuten “kulttuurisota” ja “woke” yleistyivät kuvaamaan uusia jakolinjoja. Suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen, sensitiivisyyteen ja erilaisiin massahysterioihin tekivät poliittisesta vastakkainasettelusta entistä metatasoisempaa, mentaliteettikeskeistä ja suorastaan psykologista. Suomeenkin rantautunut identiteettikeskeinen, moraalitunteita korostanut keskustelukulttuuri voimaannutti ihmisiä tarkastelemaan maailmaa lapsille suunnattujen Disney-kertomusten lailla. Tylsän ja monimutkaisen totuuden sijaan uusi aika lupasi kokemuksia moraalisesta ylemmyydestä. Aikuisen ihmisen täytyi vain palata lapsuutensa piirroselokuvien maailmaan, jossa vallitsi jyrkkä hyvän ja pahan välinen taistelu. Naiivista maailmankuvasta saattoi muodostua jopa statussymboli.

Vielä 2010-luvun alussa oli helppo tulkita maailman polttavimpien poliittisten haasteiden palautuvan aina yksilön ja valtiovallan väliseen suhteeseen. Julkisen talouden kestävyysvaje ja “norminpurkutalkoot” resonoivat hyvin talousliberalismin kanssa. Olisi kuitenkin naiivia ajatella, että maailma tulisi valmiiksi ja vakaaksi pelkkää valtiojohtoisuutta vähentämällä. Juuri polarisaatio ja politiikan läpitunkevuus muistuttavat, että yksilönvapaus- ja markkinatalousnäkökulmat antavat varsin puutteelliset eväät ymmärtää ajan henkeä. Tämän toteaminen olisi ollut itselleni hankalaa vielä 2010-luvun alussa. Nykymaailmassa akuutti länsimainen polarisaatio ja kulttuuritason läpipolitisoituminen jäävät ilmiöinä liberaalien maailmanselitysten katveeseen.

Viime viikonloppuna Provinssirock-festivaalien järjestäjä ilmoitti peruvansa kansanedustajalle lähettämänsä kutsun ja perusteli päätöstä erimielisyydellä poliitikon tuoreesta mielipidekirjoituksesta. Helsinki pride -yhteisö kehui päätöstä “esimerkilliseksi” ja “vastuulliseksi”. Syntyi kiivasta keskustelua, sillä kutsuvieraspolitiikassa oli kyse potentiaalisten vieraiden ajattelun sanktioimisesta varsinaisen tapahtuman ulkopuolella. Jopa kohukirjoituksen sisällön tuominnut Helsingin Sanomien toimittaja luonnehti kutsun perumista provokaatioksi ja piti kehityssuuntaa kulttuurimielessä ongelmallisena.

Dogmaattisen liberalismin (älyllinen?) anti kyseiseen tapaukseen rajoittuisi pitkälti toteamukseen, että yksityisellä toimijalla tulisi olla vapaus valita vieraansa. Liberaali periaatteellisuus rajaa itsensä kulttuurikeskustelun ulkopuolelle. Puhtaan liberaali, pelkkään valtion rooliin keskittyvä katsontakanta ei anna itselleen lupaa miettiä, mitä seurauksia militantin poliittisen vastakkainasettelun levittämisestä elämän eri osa-alueille seuraisi. Laajemmin ajateltuna tällaiset kysymykset ovat kuitenkin hyvin kriittisiä yhteiskunnan eheyden ja elämänlaadun kannalta. Seurauseettisesti ajatellen polarisaatio radikalisoi ja lietsoo erityisesti liberalismille vieraita politiikan ääri-ilmiöitä. Toisin sanoen, periaatteellinen liberalismi ja pelkistetty markkinatalousmyönteisyys ovat sellaisenaan kyvyttömiä puolustamaan itseään. Liberaali idealismi unohtaa helposti sen realiteetin, että yhteiskunta on enemmän tiimipeliä, kompromisseja ja optimointia kuin yhden ihanteen maksimointia.

Kulttuurisota vesitti liberalismin käsitteen

Identiteettikeskeinen aika heijastuu myös itse eurooppalaiseen, alkujaan valistusfilosofiseen liberalismin käsitteeseen. “Liberalismista” on tullut epämääräinen kulttuuri-identiteetti. Kärjistetysti sanottuna nykyajan liberalismia tunnistetaan retoriikasta, pukeutumisesta, musiikkimausta, ruokavaliosta ja harrastuksista. Klassisen määritelmän mukaan liberalismi korosti nk. negatiivista vapauskäsitystä, ihmisen luomien ulkoisten rajoitteiden kuten valtiovallan ja muiden ihmisten suoran pakkovallan poissaoloa. Takavuosina suosittu politiikan nelikenttä perustui teoreettisesti selväjärkisempään Nolanin karttaan: taloudelliseen oikeistoon (markkinatalouskapitalismi) ja vasemmistoon (sosialistinen suunnitelmatalous) sekä ns. ei-taloudellisiin yksilönvapauskysymyksiin.

Viime vuosina populaarien vaalikoneiden poliittisen kartan pystyakseli on perustunut identiteettipoliittiseen GAL-TAN-jaotteluun. Tämä muutos on jäänyt monilta huomaamatta. Helsingin sanomien tulkinnassa tätä jaottelua kuvattiin termein “viherliberaali” vs. “kansalliskonservatiivi”. Jokunen kysymys käsitteli henkilökohtaisia kulttuurimieltymyksiä, joilla ei ollut suoraa kytköstä yhteiskunnan systeemitason kysymyksiin.

EVAn selvityksen mukaan kaikki suomalaiset puolueet kannattavat yksilönvapauksia, mutta eri kysymyksissä. Vihreät ovat tunnettuja liberaalista päihdepolitiikastaan, ja perussuomalaiset ovat puolestaan liberaaleja sananvapauskysymyksissä. Liberaalin kulttuuri-identiteetin näkökulmasta tietyt yksilönvapaudet kuten sananvapaus leimataan kuitenkin “konservatiivisuudeksi”. Tässä ajassa perinteisempää liberaalia yleisöä on ehdollistettu, tai pikemminkin he ovat ehdollistaneet itseään kammoksumaan tarpeettomasti konservatiivin käsitettä ja siihen liittyviä merkityksiä. Kielipeli on monimutkainen ilmiö. Käsitteiden pintapuolinen signaaliarvo merkitsee usein enemmän kuin niiden määritelmä.

Aatehistoria on täynnä erilaisia määritelmiä konservatiivisuudelle, ja useinkaan ne eivät asetu suoraksi vastakohdaksi liberalismille. Konservatiivisuuden käsite viittaa usein skeptiseen mentaliteettiin ja radikalismin vastakohtaan. Esimerkiksi 1900-luvun klassisen liberalismin avainhahmo F.A. Hayek kiisti olevansa “konservatiivi” sanan valtiojohtoisessa merkityksessä, mutta edusti konservatiivista mentaliteettia.

Hayek epäili historiatonta idealismia ja liiallista uskoa rationalismiin. Tämä erotti hänet monista aateveljistään. Hayekin kirja Kohtalokas ylimieli (1988) korosti kulttuurin evolutiivisuutta ja perinteiden sekä niiden hylkäämisen odottamattomia seurauksia. Hayek kritisoi yhteiskunnan radikaalia uudistamista jyrkkien moraalisten dogmien perusteella. Ideologinen toiveajattelu ja ihmismielen rajallisuus törmäisivät ennen pitkää maailman epävarmuuksiin ja monimutkaisuuteen — kuten täydellistä tasa-arvoa tavoitelleille suunnitelmatalouksille ja kulttuurivallankumouksille lopulta kävi.

Liberalismi voi siis olla radikaalia tai konservatiivista. Teoriassa nämä erot saattavat olla yhdentekeviä, mutta monimutkaisessa yhteiskunnassa ja strategisessa valtapelissä juuri mentaliteetti ja metatason kysymykset ovat ratkaisevassa roolissa. Nykyisin kulttuurisota ja identiteettipolitiikka lyövät kiilaa ennen kaikkea radikaalien idealistien ja skeptisten konservatiivien välille. Esimerkiksi näkemykset poliittiseen korrektiuteen, “woke-kulttuuriin”, instituutioiden politisoitumiseen ja kansojen demografiseen kehitykseen jakavat entistä liberaalia yleisöä. Myös arviot yhteiskuntien strategisista kipupisteistä ja realistisista vaihtoehdoista ovat usein ratkaisevampia kuin teoreettiset, hypoteettiset ihanteet. 2020-luku on tehnyt näkyväksi, miten todelliset poliittiset jakolinjat ovat enemmän psykologisia, sosiaalisia ja institutionaalisia, kuin teoreettisia ja filosofisia.

Onko joka sukupolvi tuomittu todistamaan uudet aikalaishulluutensa?

Kenties 2010-luvun loppu oli vain herätys todellisuuteen. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri toistuu sukupolvien mittaisissa sykleissä. Vuosituhannen alku oli Suomessa ohimenevää henkisen tolkun aikaa, jota olisi kenties naiivia pitää yhteiskunnan normaalitilana. Se olisi myös historiatonta. Kylmän sodan jälkeen syntyneenä nuorena saattoi kuitenkin pitää itsestäänselvyytenä, ettei politiikka tunkeutuisi useammille elämän osa-alueille. Nyt ajan henki muistuttaa sitä, mistä on voinut lukea tai kuulla lähinnä edeltäviltä sukupolvilta.

Uusi vuosikymmen opettaa entistä selvemmin, että jopa loputtomasti saatavilla olevan informaation ja koulutuksen yhteiskunnassa järjellinen ilmapiiri on silti hauras. Olisi harhaista uskoa, että ihmisluonne ja sen taipumukset olisivat muuttuneet perustavanlaatuisesti. Tämän ymmärtäminen on hillinnyt myös aiempaa yksipuolista intoiluani taloustieteestä ja liberaalista idealismista. Loppupeleissä historia, organisaatioteoriat, psykologia, sosiologia ja jopa uskontotiede tarjoavat tarkkanäköisempiä selityksiä nykyisestä elämästä yhteiskunnassa, sirkuksen takapihalla.

--

--

Thomas Taussi

Riskienhallinnasta, johdon ohjausjärjestelmistä ja yhteiskunnasta yleisemminkin kiinnostunut kauppatieteiden tohtori (Aalto-yliopisto, laskentatoimi)