Mitä aikaisemmat tekstisi ja kiinnostuksenkohteesi kertovat menneestä maailmasta?

Löysin n. 10 vuoden takaisia yhteiskuntafilosofisia tekstejäni, joista osan olin julkaissut silloisissa blogeissani. Kirjoitin ne yo-keväänä 2010 pääsykokeisiin lukemisen lomassa, osan armeija-aikana ja loput opintojeni alkutaipaleella kauppakorkeakoulussa syksyllä 2011. Lukuisten klassikkokirjojen ja internet-keskustelujen innoittamana olin innostunut hieman epäsuosituista ajatuksista ja päätynyt haastamaan pohjoismaista hyvinvointivaltioajattelua vapaamman markkinatalouden ja yksilönvapauden näkökulmasta. Vanhojen pohdintojeni lukeminen oli nostalginen ja säväyttävä kokemus. Monet ideoista olivat analyyttisiä ja ajattomia, mutta toisaalta tekstit olivat myös oman aikansa tuotetta. Nyt ihmettelen, minne nuo keskusteluaiheet ovat jääneet tämän päivän maailmasta.

Päällimmäinen kokemukseni vuosikymmenen takaisista teksteistäni ja ennen kaikkea niiden teemoista on se, etteivät ne sisällöltään resonoi nykypäivän yhteiskunnallisen keskustelun kanssa samalla tavalla. Vastaavan poikkeaman saattaisi ymmärtää jonkinlaista selkeää historiallista käännekohtaa kuten maailmansotia tai kylmän sodan päättymistä vasten, mutta nyt on kyse jostain vähittäisemmästä muutoksesta. Myönnän, että tarkastelen asioita hieman eri tavalla kuin joskus aikaisemmin, mutta se tuskin selittää kaikkea. Saattaa myös olla, että kymmenisen vuotta sitten blogitekstit olivat isompi ja tavoittavampi juttu. En ole ainut, joka on tehnyt havaintoja mm. internetin kuplautumisesta ja muuttumisesta entistä nopeatempoisemmaksi, huomionhakuisemmaksi ja reaktiivisemmaksi.

Tätä asiaa olen pohtinut paljon: missä määrin kyse on ihmisen henkisestä muuttumisesta, missä määrin maailman muuttumisesta, ja missä määrin ihmisen sopeutumisesta muuttuneeseen maailmaan?

Vanhojen tekstien sävy ja sisällöllinen taso eivät ihan vastaa sitä, millaista tekstiä tuotan nykyisin. Toisaalta kymmenen vuotta nuoremmalta itseltäni on myös hankala löytää ajatuksia, joissa olisin tehnyt ihan täyskäännöksen. Muistan vielä sen innostuksen, jonka vallassa tekstejä syntyi. Nykyisellä, skeptisemmällä tutkijan mentaliteetilla sellaista tunnetta on ajoittain jopa ikävä. Tietyt kokemukset ovat haastaneet ajattelemaan maailmaa nöyremmin sellaisena kuin se on, epävarmuuksineen ja realiteetteineen. Myönnän, että esimerkiksi vuoden 2015 maahanmuuttokriisi ja nyt käsillä oleva koronakriisi vaativat abstraktin filosofian sijaan hienojakoisempaa jäsentelyä.

Maailman ymmärtäminen rakentuu oletuksille. Tosielämän ilmiöiden ja toimenpiteiden arvioiminen edellyttää logiikkaa ja tietoa, jota ei voi korvata dogmaattisilla nyrkkisäännöillä. Liberalismin tai kollektivismin perusperiaatteet eivät ole kaiken kattavia patenttiratkaisuja kontekstiherkkiin ja spesifeihin haasteisiin. Ne eivät ole teorioita siitä, millä strategialla yhteiskunnan olisi kohdattava mahdollisesti eksistentiaalinen kriisi tai päätettävä, onko tietyn viruksen aiheuttama pandemia ylipäätään sellainen. Yksilönvapautta tai monikulttuurisuutta ylistävät aforismit eivät anna vastauksia siihen, millaisella maahanmuuttopolitiikalla nykyhetken suomalainen yhteiskunta pitää huolta riittävästä huoltosuhteesta, yhteiskuntavakaudesta ja elämänlaadusta vielä jälkipolviakin ajatellen.

Idealistinen mieli viihtyy mielikuvitusmaailmassa, ja se ei monesti innostu keskustelemaan nykyisen todellisuuden kanssa. Idealisti on usein luova ja käyttää kykyjään mitä mielikuvitsellisempiin selityksiin dogmien koskemattomuuden varjelemiseksi ja kaoottisen todellisuuden välttelemiseksi. Muistan itsekin vältelleeni nuorempana sellaista keskustelua, jossa reaalipolitiikan asetelma oli liian kaukana ihanteistani. Idealismi on lopulta hyvin yleistä. Sitä esiintyy sekä kriisien välissä että epävakainakin aikoina. Valtavirtaisten ajatusten edustajalla on enemmän varaa idealismiin kuin altavastaajalla, sillä enemmistö ja instituutiot eivät kyseenalaista idealistin johtopäätöksiä.

Vanhoista teksteistäni välittyy kuva hyvin erilaisesta maailman ajasta, jolloin ns. suurille teemoille oli enemmän tilaa. Myös omia muistikuviani vasten voisi tulkita, että julkisessa keskustelussa oltiin selvästi vastaanottavaisempia arkikokemuksia ja identiteettikysymyksiä korkeammille abstraktion tasoille. Tarkoitan jopa systeemiajattelua. Finanssikriisin jälkipyykki ja eurokriisi antoivat nostetta erilaisille yhteiskunnallisille suuntauksille, joilla oli tarjota puoluesidonnaista päivänpolitiikkaa selkeämpiä ja usein syväluotaavampia selityksiä. Toisilla oli teoria finanssikriisistä kapitalistisen markkinatalouden epäonnistumisena. Toisella laidalla taas muistutettiin, että tosiasiallisesti länsimaissa oltiin eletty sekataloudessa, jossa ennen kaikkea valtiojohtoisuus ja jatkuvat poliittiset toimet olivat vääristäneet markkinoita.

Mitään ajattelusuuntausta kuten intersektionaalista feminismiä ei voinut vielä kokea hallitsevaksi, läpitunkevaksi tai erityisen muodikkaaksi. Tuon ajan yhteiskunnallista ajattelua ei vielä yleisesti sotkettu identiteetteihin. Kymmenen vuoden takainen maailma vaikutti paljon neutraalimmalta ihmisten ominaisuuksille. Identiteettipolitiikan noususta koko poliittisen kentän laajudella oli vain orastavia merkkejä. “Impivaaralaisuudesta” tehtiin vähättelevä leimasana, negaatio kansainväliselle positiiviselle pöhinälle. Politiikan kielessä kansaa jaettiin edistyksellisiin kosmopoliitteihin ja takapajuisiin kehityksen jarruttajiin. Mielikuvat ja ihmisten identifioituminen alkoivat merkitä enemmän kuin konkretia. Yltiöoptimistisesti pidin sitä vain päälle liimattuna ja ohimenevänä mainostemppuna, jonka läpi ihmiset tulisivat näkemään ennen pitkää.

Eduskuntavaalien 2011 alla kokoomuksen Alexander Stubb vähätteli perinteistä jakoa oikeistoon ja vasemmistoon ja esitti uudeksi jaoksi “globaalin ja lokaalin”. Olin jo tuolloin laittanut merkille, että talousliberaalit olivat suomalaisessa politiikassa altavastaajina ja pitivät kokoomusta viimeisenä linnakkeenaan. Sitä vasten ihmettelin, miten johtava ja itsekin liberaalina profiloitunut kokoomuslainen saattoi tehdä moisen siirron, joka oli strategisesti ajateltuna kuin potku omaan maaliin. Sitä vasten ei ollut yllätys, että vaalivoitosta huolimatta kokoomus sai johdettavakseen vasemmistolaisen hallituksen. Tuudittauduin siihen, että mielenkiintoisemmat ja merkityksellisemmät yhteiskunnalliset keskustelut jatkuisivat puoluepolitiikan ulkopuolella.

Nuori talousliberaali ei varsinaisesti ollut kiinnostava hahmo sen takia, että hänestä olisi saanut lifestyle-jutun säästeliäästi elävänä ja taloudellisesta riippumattomuudesta haaveilevana “firettäjänä” tai kansankapitalismin fanittajana. Kyse ei ollut populaarin esikuvan antamisesta nuoremmille, mutta ei myöskään viime aikojen ilmastonuorison kaltaisesta vanhempien sukupolvien osoittelusta. Esim. Image-lehti, Suomen Kuvalehti ja Radio Rock saattoivat haastatella tällaista puoluepolitiikan ulkopuolistakin henkilöä yhteiskuntafilosofisten ajatusten puolesta ilman minkäänlaista puolue-, tai identiteettimotiivia. Fokus oli asioissa, ei ihmisessä tai tämän piirteissä.

Overtonin ikkuna, eli ne raamit, joiden puitteissa yhteiskuntapolitiikassa mietittiin eri vaihtoehtoja, näyttävät laajemmilta. Sekä oikealta että vasemmalta käsiteltiin selväsanaisemmin yksilön ja julkisen vallan rooleja, talousjärjestelmiä ja niiden mekanismeja. Tuntuu, kuin ajatuksilla olisi osattu herkutella enemmän. Keskustelut olivat joskus korkealentoisia, ja niiden seuraaminen vaati ainakin lukiolaisen silmin harrastuneisuutta ja ylimääräistä investointia omaan tietämykseen. Halu seurata substanssipitoisia yhteiskunnallisia keskusteluja saikin lukemaan talouden perusasioita ja myös yhteiskuntafilosofiaa siitä ympäriltä. Se harrastus vei lopulta mukanaan ja johdatti myöhemmin kauppakorkeakouluun.

Jos julkisia puheenvuoroja seuratessaan ei ymmärtänyt mm. ekonomistien perusajatuksia, oli jokaisen omalla vastuulla tehdä läksyt ennen näkemystensä kuuluttamista. Ei ollut suotavaa uhriutua “talouspuheesta”, syyttää “mansplainaamisesta” tai tehdä asiasta muuten vain sukupuolikysymystä, saati postkolonialistista valkoisen cis-miehen itseruoskintaa. Joskus saattoi löytyä radikaaleja, joiden mielestä koko taloustiede oli porvarillinen salaliitto työväenluokan aseman heikentämiseksi. Sellaiset jäivät vain kuriositeetiksi.

Jaossa ei ollut merkittävästi uhripisteitä, eivätkä ihmiset olleet vielä oppineet julkisuudessa kilpailemaan jalustalle nostetun uhrin statuksesta tai hyödyntämään vastaavan toteemiaseman tavoittelua poliittisissa kampanjoissa. “Maalituskin” oli vieras termi (armeijassa käytettiin termiä “maalinosoitus”). Sukupuoli, ihonväri tai muu vastaava ominaisuus ei vielä ollut suuri meriitti, eikä moisella kokemusasiantuntijuudella ainakaan syrjäytetty merkittävää osaa pätevämmistä asiantuntijoista vaikkapa Ylen kolumnistiraatia valikoitaessa.

Polarisaatio ja triviaali identiteettipolitiikka olivat marginaalissa kyteviä asioita. Ne eivät olleet vielä nykyisessä määrin syrjäyttäneet ihmisten monipuolista teoreettista ymmärrystä ja kiinnostusta systeemitason pohdinnalle. Kun Mikael Brunila, Li Andersson ja Dan Koivulaakso kirjoittivat vuonna 2012 kirjan Äärioikeisto Suomessa, pidin sitä marginaalisena ja epärelevanttina. Muistan pohtineeni, että koska pohjoismaisen yhteiskunnan valtavirta-ajattelukin oli länsimaisittain melko vasemmistolaista, suomalaiselle vasemmistolle jäisi entistä marginaalisempi rooli. Kun nuoren polven vasemmisto oli valinnut päävastuksekseen suomalaisen olemattoman pienen maanalaisen kansallissosialistiliikkeen, eikä esimerkiksi markkinatalousmyönteistä oikeistoa, saatoin olettaa poliittisessa keskustelussa jäävän enemmän tilaa markkinataloushenkisyydelle.

Olin väärässä. Viime vuosina hypoteettisten kuunatsien etsiminen määrittää poliittista keskustelua paljon enemmän kuin vuonna 2012. “Äärioikeistosta” on tullut epämääräinen leimasana, jota viljellään herkästi tiedostavissa piireissä. Sillä on helppo uhata vääräoppisia tai vaikka vain vääränlaisen huumorintajun omaavia ihmisiä. Koska konformismi ja miellyttämisenhalu ovat ihmisen kaltaiselle laumaeläimelle tyypillisiä luonteenpiirteitä, leimautumisen pelko on melko toimivaa vallankäyttöä. Kaiken tämän polarisaation keskellä ns. keskustaoikeistolla on edelleen vaikeuksia päättää, pyrkiikö se sittenkään ottamaan haltuunsa sen ainoan tyhjäksi jääneen nelikentän lokeron Nolanin poliittisella kartalla.

Kymmenen vuotta sitten termi kuten “agendajournalisti” oli itselleni aivan tuntematon. Vaikka poliittisesti profiloituneita journalisteja ja tutkijoita on ollut iät ja ajat, vasta viime vuosina on yllättänyt se, miten avoimesti ammattietiikan sallitaan joustaa ideologisen mission vuoksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana sosiaalinen media on mielenkiintoisella tavalla tuonut läpinäkyvyyttä median toimijoiden henkilökohtaiseen ajatteluun ja aktivismiin. Koko maailman luettavaksi tarkoitetut matalan harkintakynnyksen reaktiot paljastavat suoraan instituutioiden johdossa vaikuttavia persoonallisuuspiirteitä ja poliittisia vinoumia. Hämmästyttävintä on se, ettei tämä läpinäkyvyys näytä mitenkään hillitsevän polarisaatiota ja politisoitumista. Jakolinjat ovat pikemminkin lujittuneet.

Aikoinaan ajatustason jakolinjat pystyi ymmärtämään melko selkeästi logiikalla ja oletuksilla. Niistä pystyi keskustelemaan avoimesti. Muistan lämmöllä, miten takavuosien blogieni kommenttiosioissa onnistuttiin käymään hehtaariargumentointia eri mieltä olevien kanssa. Vaikka yhteisymmärrystä ei olisi syntynyt, keskustelija pyrki ennen kaikkea dialogiin ja tekemään ajattelustaan läpinäkyvää eri mieltä olevalle. Tämän päivän kuplautuneessa sosiaalisessa mediassa osapuolten välinen haastaminen on entistä useammin näytöksenomaista kettuilua oman yleisön viihdyttämiseksi. Näyttää siltä, että yhteiskunnallisen keskustelun jakolinjat eivät enää olisi loogisia ja läpinäkyviä, vaan hämäriä, psykologisia ja jopa primitiivisiä.

Tämä on vain omaa tulkintaani, mutta kaikkea yllä kuvattua vasten kymmenen vuoden takainen maailma näyttäytyy normaalimmalta paikalta kuin nykyhetki.

Riskienhallinnasta, johdon ohjausjärjestelmistä ja yhteiskunnasta yleisemminkin kiinnostunut laskentatoimen väitöskirjatutkija (Aalto-yliopisto). @thomastaussi

Get the Medium app

A button that says 'Download on the App Store', and if clicked it will lead you to the iOS App store
A button that says 'Get it on, Google Play', and if clicked it will lead you to the Google Play store