Turha suuttua Keskon Helanderin puheista — itsehän toivoitte yritysjohtajilta yhteiskunnallista aktiivisuutta
Keskon pääjohtaja Mikko Helander esitti huolensa Suomen talousnäkymistä, velan kasvusta ja julkisen sektorin koosta, mutta kevensi viestiä mainitsemalla Pohjois-Koreasta ja Kreikasta. Tavallista epäpoliittista kuluttajaa tällainen tuskin hetkauttaa mitenkään, ja sitä vasten voi olla yllättävää, millainen myrsky näistä sanomisista on syntynyt mediassa (tai lähinnä somessa). Reaktiot näyttävät mukailevan poliittisia jakolinjoja. Twitterissä moni on reagoinut voimakkaasti ja ikään kuin loukkaantunut vasemmistohallituksen puolesta, jonka kunniaa on kolhittu vertaamalla sitä pariin ongelmavaltioon. Vähemmän poliittisesti profiloituneet vaikuttajat puolestaan luonnehtivat Kesko-johtajan sanomisia yrityksen “viestintäkriisiksi”, melkein kuin luodakseen itselleen tai konsulttikavereilleen tyhjästä laskutettavaa urakkaa. Yrityksen kriisi vaikuttaa olevan sitä tasoa, että valmiiksi Alepassa ja LIDLissä asioivat someaktivistit uhkaavat nyt boikotoida idyllisiä ja vähän hinnakkaampia K-kauppoja.
Kuitenkin mielenkiintoisin havainto Keskon tapauksessa on se, miten toiveet ja reaktiot yritysjohtajien yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta ovat ristiriidassa keskenään.
Muistakaamme, miten viime vuosina yrityksiltä on odotettu entistä laajempaa yhteiskuntavastuuta, yhteiskunnallista aktiivisuutta ja moraalista johtajuutta. Tyypillisesti erilaisten viestintätoimistojen konsultit ja maailman trendejä maahantuovat toimittajat ovat toivoneet yritysjohtajilta rohkeampia yhteiskunnallisia puheenvuoroja ja usein vielä johtajien ydinosaamisalueen ulkopuolisista kiistanalaisista teemoista. Ei ole ihme, että tässä ilmapiirissä yritysjohtajat ovat rohkaistuneet ulostuloissaan. Myös yritysten brändäyksessä on alettu etsimään liiketoiminnallisia mahdollisuuksia yhteiskunnallisista jännitteistä ja provokaatioista.
Gillette kokeili kevään 2019 kampanjassaan radikaalifeminististä valistusta “toksisesta maskuliinisuudesta”. Twitter liehitteli äskettäin Donald Trumpin vastustajia symbolisella pikkujäynällä tarjoamalla häntä ensimmäiseksi ehdotukseksi hakusanalle “racist”. Kesällä monet länsimaiset organisaatiot osoittivat kilpaa tukeaan Black Lives Matter -liikkeelle riippumatta siitä, mitä liike käytännössä vaatii, tekee tai sallii. Organisaatiot jatkoivat liikkeen hehkuttamista vielä pitkään sen jälkeen, kun sen nimissä alkaneista mielenosoituksista ryöstäytyi kerta toisensa jälkeen väkivaltaisia levottomuuksia lukuisissa kaupungeissa useissa eri maissa. Yritykset ovat alkaneet joko sivuuttaa tai sietää niitä riskejä, joille yhteiskunnan polarisaatioon ja kiistoihin osallistuminen altistaa.
Monilta yksipuolisessa ideologisessa, sosiaalisessa tai ammatillisessa kuplassa eläviltä, mahdollisesti esimerkiksi Helsingin Kalliossa asuvilta media-alan työntekijöiltä voi unohtua, että kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Vielä nykyäänkin teknillis-taloudellisen taustan omaavalle johtajalle yritystalous ja kansantaloustiede voivat olla enemmän yhteiskunnallista ajattelua määrittäviä viitekehyksiä kuin intersektionaalinen feminismi tai voimaannuttava, mielikuvituksella väritetty sankaritarina nuoresta naispääministeristä. Vaikka erilaisten ajattelutapojen olemassaolon tiedostaisi teoreettisella tasolla, sellaiseen ei välttämättä ole valmis omassa arjessaan. Varsinkin valtavirtaisten ja korrektien ajatusten edustajat ovat tottuneet (jopa tietämättään) nauttimaan siitä, miten toista mieltä olevat ihmiset piilottelevat näkemyksiään sosiaalisissa tilanteissa ja usein lähes kaikkialla äänestyskoppien ulkopuolella.
Vaikka vaikuttajat toivovat tasapuolisella yleiskielellä ilmaistuna “yhteiskunnallista kantaaottavuutta”, olisi amatöörivirhe uskoa tähän aivan kirjaimellisesti. Yritysten yhteiskunnallinen aktiivisuus on käytännössä toivottavaa, ihailtavaa ja kannustettavaa silloin, kun puheet edustavat juuri niitä oikeita poliittisia kantoja ja osoittavat tukeaan juuri oikeille henkilöille. Helanderin tapaus osoittaa, että kömmähdys väärään suuntaan yritysjohtajan yhteiskunnallisessa linjauksessa mobilisoi aggressiivisen ja laaja-alaisen vastareaktion. Kun pääkaupunkiseudun ja suomalaisen media-alan kuplassa elävät ihmiset toivovat yrityksiltä “yhteiskunnallista kantaaottavuutta”, sillä ei suinkaan tarkoiteta väärän suuntaisten mielipiteiden tai huumorin esittämistä. Viime vuosina suomalaisten poliitikkojen ja tutkijoiden parista on kuultu jopa lausuntoja, jotka toivovat yritysjohtajia, “ruikuttavia setiä” ja “luuseriyrittäjiä” vaikenemaan “väärän” suuntaisista yhteiskunnallisista mielipiteistä.
Yhteiskuntavastuulle hyvin rinnakkainen ja saman sukuinen doktriini on “diversiteetti ja inklusiivisuus”. Sen lupauksena on edistää työympäristön monimuotoisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tämä enimmäkseen sukupuolten ja ihonvärien eroavaisuuksiin keskittyvä doktriini ei kuitenkaan ole onnistunut vakuuttamaan kykyään vaalia kaikkein olennaisinta diversiteettiä, ajattelun moninaisuutta. Jos nykyaikaista laajaa yhteiskuntavastuuta edistävät henkilöt arvostaisivat johdonmukaisesti diversiteettiä ja inklusiivisuutta, heidän voisi odotta peräänkuuluttavan ihmisiltä kypsyyttä sietää erilaisuutta mm. Kesko-johtajan tapauksessa. Jos ylistää monimuotoisuutta ja toivoo yritysjohtajilta yhteiskunnallista aktiivisuutta, ei pitäisi olla ongelma, jos joku on joskus kanssasi eri mieltä.
Yksi kysymys kuitenkin askarruttaa vielä. Kumpaan maahan Suomen vertaaminen on voinut mennä ihmisillä enemmän tunteisiin: Pohjois-Koreaan vai Kreikkaan?
