Kylmän sodan Suomi voi auttaa ymmärtämään myös epämääräistä uusliberalismikeskustelua
Kylmän sodan jälkeistä maailmaa, johon itsekin synnyin, luonnehditaan usein “uusliberalistiseksi”. Saatoin joskus olettaa, että uusliberalismilla viitattaisiin aina johdonmukaisesti markkinatalousoppeihin ja 1900-luvun klassiseen liberalismiin. Yleisimmin uusliberalismin auktoriteetteina on tapana mainita Nobel-palkitut ekonomistit Milton Friedman ja Friedrich Hayek, jotka popularisoivat länsimaisia markkinatalousoppeja ja valtiojohtoisuuden kritiikkiä kylmän sodan maailmassa. Toiset jopa väittävät Friedmanin ja Hayekin edustavan länsimaisen politiikan valtavirtaa. Omakohtainen perehtyminen aiheeseen osoitti varsin nopeasti, että kokonaisvaltaisesti klassinen liberalismi on ihanteena vieras ja poliittisen kentän katveessa. Tämän voi todeta jo siitä, millaisen vastaanoton Björn Wahlroos saa yhteiskunnallisille kommenteilleen. Politisoituneempaa uusliberalismin käsitettä käytetään myös kuvaamaan vapaasta markkinataloudesta poikkeavia, jopa yhteiskuntamallien ja talousjärjestelmien ulkopuolisia ilmiöitä.
Kansainvälisessä taloushistoriassa “neoliberalismin” alkusysäyksenä on tapana pitää Mont Pelerin Societyn kokoontumista Sveitsissä vuonna 1947. Osallistujiin kuului Friedmanin ja Hayekin lisäksi kymmeniä muita eri alojen uranuurtajia, mm. tieteenfilosofi Karl Popper, ekonomistit Frank Knight, Henry Hazlitt ja Ludwig von Mises, säveltäjä Hans Barth sekä monialainen tiedemies Michael Polanyi. Heitä yhdisti huoli yksilönvapauden tulevaisuudesta toisen maailmansodan jälkeisessä, totalitarismin runtelemassa maailmassa.
Mont Pelerin Societyn osallistujien kriittisyydessä valtiojohtoisuutta kohtaan oli huomattavia eroja. Vastoin popularisoituja kuvauksia poliittisesta salaseurasta, paikan päällä käytiin kiihkeitä debatteja. Saman suuntaisista ajatuksistaan huolimatta hajanaisella joukolla ei ollut tarkkaa yhtenäistä ohjelmaa tai oppijärjestelmää. Kokouksen jälkeen osallistujat hajaantuivat omille teilleen ympäri maailmaa, ja seura jäi elämään lähinnä kuuluisana muistoyhdistyksenä. Aikojen saatossa Mont Pelerin Societysta syntyi kuitenkin myyttinen ikoni, joka symboloi kriitikoille salaliiton kaltaista käsitystä kylmän sodan ajan “uusliberaaleista” taustavoimista. Varsinkaan “neoliberal”-käsite ei ottanut osallistujien parissa tuulta alleen.
Suomessa uusliberalismia käytettiin ja käytetään yhä yksipuolisen kielteisesti poliittisena leimasanana. Erityisesti huomion arvoista on se, etteivät yksilönvapaus- ja markkinatalousmieliset toimijat ole käyttäneet termiä kuvaamaan omaa tai kenenkään muunkaan ajattelutapaa. Uusliberalismista tuli yksinomaan kriitikoiden, erityisesti markkinataloutta vieroksuneen äärivasemmiston suosima ilmaisu. Värittyneimmät kuvaukset uusliberalismista tuovat mieleen “pahojen ideologisen uskonnon.” On edelleen mysteeri, miksi kukaan rehellinen keskustelija pyrkisi määrittelemään tarkoin sellaista oppijärjestelmää ja yhteiskunnallista liikehdintää, jonka edustajaksi kukaan ei tosielämässä itse ilmoittaudu. Ellei käsitettä ole täsmennetty ja rajattu valmiiksi tietyssä asiayhteydessä, yleiskielessä sen ainut selvä “hyötyfunktio” on kuuluttaa rivien välistä poliittisia motiivejaan.
Myös maailmalla uusliberalismin määritelmää on venytetty eri suuntiin ja usein myös irralleen sen historiallisilta juurilta. Käsitteellä saatetaan kuvata löyhästi mitä tahansa eri tavoin markkinatalouteen viittaavaa, USA-vetoista maailmanpolitiikkaa ja sille keskeisiä globaaleja instituutioita, 1980-luvun angloamerikkalaista historiaa, korporatismia, libertarismia, liberaalidemokraattista sekatalousmallia, yksilön vastuuta omasta elämästään tai vain taloudellista ajattelua ja sen käsitteistöä. Jotkut määritelmät ovat jopa keskenään räikeässä ristiriidassa. Uusliberalismilla viitataan usein popularisoituun friedmanilaiseen vapaan markkinatalouden ihanteeseen ja rajoitettuun valtiojohtoisuuteen, ja joskus taas käsitteellä kuvataan siitä poikkeavaa, viime vuosisadan aikana markkinatalousmaissa tapahtunutta julkisen paisumista, yritystukia ja näennäismarkkinoita. Epärehellisimmät tai muista syistä epäjohdonmukaiset kuvaukset yrittävät tarjoilla ristiriitaisia määritelmiä samaan aikaan. Olen avannut “uusliberalismin” sisäisiä ristiriitoja ja monitulkintaisuutta enemmän aikaisemmassa tekstissäni. Käsitteen moninaisia merkityksiä ja myyttejä ovat käsitelleet myös mm. Juhana Vartiainen, Timo Miettinen, Tero Lundstedt ja Vesa Kanniainen.
Ylen tuore Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarja herätti ajatuksia, jotka auttavat myös ymmärtämään paremmin suomalaista uusliberalismipuhetta. Dokumenttisarja tuo osuvasti ilmi, miten kylmä sota oli samaan aikaan sekä talous- ja yhteiskuntajärjestelmien että kulttuurien välinen konflikti. Suomalaisille kylmän sodan kasvateille käsitys poliittisesta normaalista tai Overtonin ikkunan keskipisteestä oli suhteellisesti enemmän vasemmalla kuin läntisissä markkinatalousmaissa. Siitä perspektiivistä tarkasteltuna mikä tahansa vähittäinenkin siirtymä länsimaisen liberalismin suuntaan tuntui järisyttävältä harppaukselta oikealle. Erityisesti suomalainen äärivasemmisto teki kaikkensa tehostaakseen tällaista mielikuvaa.
Uusliberalismin käyttäminen leimasanana oli osa suomettunutta mielipiteenmuokkausta. Jarkko Vesikansan mukaan uusliberalismi oli vuosikausien ajan pahin leima, joka voitiin iskeä poliittiseen vastapuoleen:
“Tuhoa kylvävä uusliberalismi julistettiin länsimaiden pahimmaksi ja uhkaavimmaksi vitsaukseksi.”
“Uusliberalismin vastustajiksi ja kriitikoiksi asettautuneiden käymä kamppailu oli monessa suhteessa ylimitoitettujen pelkokuvien lietsontaa. Keskustelu synnytti harhan uusliberalismin vyörytyksestä ja ylivallasta, ja tämä sumensi yhteiskunnallista debattia.”
Glasnost, Neuvostoliiton loppuaikojen avautuminen ja kommunistisen järjestelmän romahtaminen, Suomen tiiviimpi integroituminen Eurooppaan, ulkosuhteiden hoitamiselle valjastetun mediakontrollin vapautuminen ja verrattain vapaampaan markkinatalouteen totutteleminen loivat yhdessä voimakkaan vaikutelman kokoaan suuremmasta talousjärjestelmän murroksesta. Jyrkempi markkinatalousmalli täytti kommunismin jättämää tyhjiötä Itä-Euroopassa. Samalla suomalainen hyvinvointivaltio uudistui paljon lievemmin ja hitaammin. Silti narratiivi ja mielikuvat uusliberalismista iskostuivat sitäkin voimakkaammin. Vesikansan mukaan “uusliberalismin peikkoa” vastustettaessa “syytteitä” jaettiin hatarin perustein, ja kohteena saattoivat olla jopa lama-Suomen reaalipolitiikkaa harjoittaneet sosiaalidemokraattiset vaikuttajat kuten Paavo Lipponen ja Raimo Sailas:
“Kuitenkin juuri Sailas sai 1990-luvulla kantaa uusliberaalin talouspolitiikan esitaistelijan leimaa. Siihen riitti kurinalaisen talouspolitiikan ja leikkausten kannattaminen.”
Myös suomalaisen oikeiston pidättyväisyys läntisiä markkinatalousihanteita kohtaan on pitkälti sivuutettu uusliberalismista varoittavissa poliittisissa kuvauksissa:
“Thatcherismi ei herättänyt 1980-luvulla laajaa vastakaikua myöskään oikeistossa. Suomessa oli sitouduttu markkinatalouden konsensusmalliin tai ”hillittyyn markkinatalouteen”, kuten Jouko Marttila luonnehtii väitöskirjassaan. Nuoroikeistolaiset jopa kilpailivat vasemmiston kanssa länsijohtajien pilkkaamisessa.”
Käsitys poliittisesta normaalista ei myöskään ollut irrallaan kulttuurista. Varsinkin marxilaisen kriittisen sosiologian värittämässä maailmankuvassa on aina korostunut varsinaisten taloustieteellisten ja -poliittisten realiteettien sijaan kokemus henkisestä ilmapiiristä, kulttuurihegemoniasta. Neuvostoliiton loppuaikojen avautumisen myötä myös Suomessa väheni paine kontrolloida mediaa neuvostosuhteiden näkökulmasta. Suomen televisioon ilmestyi 1980-luvulla reaganilaisen ajan jenkkiohjelmistoa kuten Dallas, MacGyver ja Miami Vice. Jälkikäteen tarkasteltuna kontrasti oli suuri varsinkin kaurismäkeläiseen kurjuuspornoon verrattuna. Sosiaalidemokraattisen, läntisiä markkinatalousihanteita vieroksuneen yhteiskunnan saattoi elämystasolla kokea “uusliberalistisemmaksi”. Kylmän sodan jälkeisen sukupolven edustajana on ällistyttävää ajatella, että nykyisin hieman kömpelön oloinen 80-luvun viihde sai kulttuuripoliittisemman ulottuvuuden kylmän sodan viimeistelijänä. Se aiheutti säröä kulttuuri-ilmapiiriin, jota oli vielä edellisellä vuosikymmenellä yritetty ehdollistaa amerikkavastaisuuteen.
Vertailukohtina kylmä sota ja suomettumisen aika saattavat yhä vääristää monien todellisuuskäsitystä ja yhteiskuntajärjestelmien skaalaa. Vaikka keskituloinen suomalainen kohtaisi yhä korkean, n. 50% marginaaliveroasteen, ja jokaiselle kansalaiselle taattaisiin julkisella velalla koulutus, terveydenhuolto ja muita palveluja, sosiologisissa tulkinnoissa kulttuuri ja triviaalit muotoseikat saavat suuremman painoarvon kuin tosiasiallinen vapaus ja julkinen valta. Länsimaiden mittapuulla vasemmistolainenkin hyvinvointivaltio nähdään helposti uusliberalistiseksi, jos esim. julkisrahoitteisia palveluja tilataan muodollisesti yksityiseltä tuottajalta. Sama valtiojohtoinen yhteiskunta koetaan uusliberalistisemmaksi, jos ihmiset ajattelevat resurssien niukkuutta saati puhuvat talouden käsitteillä. Vaikka veroaste olisi suhteellisen korkea, ja julkinen valta olisi ottanut suunnitelmatalouden tavoin tehtäväkseen täydentää pääomamarkkinoita, luova uusliberalismin metsästäjä kiinnittäisi huomionsa siihen, jos nuorille opetetaan osakesäästämistä tai muuten vain henkilökohtaisia kansalaistaitoja, vastuunkantoa omasta elämästään — individualismia.
Kylmä sota ja suomettumisen ajan mielipidekontrolli voivat kummitella suomalaisessa poliittisessa kielenkäytössä myös suoremmin. Valtiojohtoisempaa ja läntisiä ihanteita vieroksuvaa yhteiskuntaa tavoitteleville agitaattoreille uusliberalismin käsite voi olla tietoista, tarkoitushakuista kehystämistä ja poliittisten mittasuhteiden kontrollointia. Nykyisen, länsimaiden mittakaavassa valtiojohtoisemman sekatalouden kutsuminen markkinaliberaaliksi on lähinnä hämäävää mielipidemuokkausta. Sillä demonisoidaan jopa maltillisempia liberaalin hyvinvointivaltion muotoja ja yritetään saada ne näyttämään radikaaleilta. Vaikka vasemmistoliiton aktiivina tunnettu maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki niputtikin Paavo Lipposen uusliberalismin kirjoon, moni muu voisi nähdä Lipposen rinnastamisen Margaret Thatcheriin tai Ronald Reaganiin paremmin poliittisessa satiirissa parodiahahmon repliikkinä.
