Julkinen keskustelu paljastaa meritokratian alennustilan

Thomas Taussi
4 min readJul 18, 2023

Ihmispopulaatiot ovat aina olleet alttiita joukkohysterioille. Koko kirjoitettu historia on tästä yksi suuri muistutus. Viime sukupolvien aikana koettu ennennäkemätön elintason kasvu, verrattain vakaat ajat ja globalisaatio antoivat kuitenkin mahdollisuuden tuudittautua lähes historiattoman optimistiseen käsitykseen ihmisistä ja yhteisöistä — ikään kuin ihmislajin alkukantaisista taipumuksista olisi saatu niskalenkki. Poliittisen ilmapiirin kiristyessä ja koulutetun kansan taantuessa henkiseen savannitilaan moni idealisti joutuu rakentamaan uutta ymmärrystä historian avulla. Ihmislaji ei ole sittenkään muuttunut.

Eräs hyödyllinen näkökulma yhteiskuntien eheyteen, työnjakoon ja kehitykseen piilee niiden valtajärjestelmissä. Moderni länsimainen sivilisaatio on paljon velkaa meritokratian ihanteelle. Sen mukaan yksilöt tulee palkita oikeudenmukaisesti omilla suorituksillaan riippumatta poliittisista suhteista, sukutaustasta, sukupuolesta ja muista sattumatekijöistä. Meritokratiassa voidaan nähdä yhdistyvän valistusfilosofian ja klassisen liberalismin arvoja sekä “konservatiivisia” ihanteita evolutiivisuudesta ja byrokraattisesta läpinäkyvyydestä, tilivelvollisuudesta ja hierarkioista. Tällainen oppikirjakuvaus ei kuitenkaan tuo ilmi meritokratian ainutlaatuisuutta.

Järki ja kärsivällinen harkinta jäävät helposti reaktiivisten massojen jalkoihin. Meritokratian suuri potentiaali on siinä, että se antaa järjelle ja harkinnalle kokoaan suuremman aseman joukkohysterioille alttiin ihmispopulaation seassa. Meritokratian heikkous on kuitenkin siinä, että se toimii tasan niin kauan kuin sen auktoriteetit itse ymmärtävät kyseistä järjestelmää ja puolustavat sitä. Järjen ja asiaosaamisen auktoriteeteille voi tulla kiusaus hyväksikäyttää asemaansa ja harjoittaa myös ylimielistä ja älyllisesti laiskaa elitististä populismia. Ylhäältä käsin on mahdollista valjastaa joukkohysterioita palvelemaan omia erityisintressejä. Pahimmillaan järjen auktoriteetti alkaa kalastella helppoja poliittisia irtopisteitä ja taantuu militantin aktivistin tasolle romuttaen samalla edustamansa instituution uskottavuutta tai jopa sisäistä organisaatiota.

Toissa viikolla pohdin kahden blogitekstin mitalla suomalaisen älyllisen keskusteluilmapiirin murrosta 2010-luvun alusta tähän päivään. Kontrasti on selvä. Kärsivällisten, hienojakoisten pohdintojen sijaan tunteita herättävät kärjistykset ovat nykyisin entistä arvokkaampaa valuuttaa (sosiaalisen median dynamiikalla on tässä oma roolinsa). Lisäksi symboliset poliittiset performanssit, hysteriat, sensitiivisyys ja identiteetit ovat suuremmassa roolissa perinteisen substanssiosaamisen kustannuksella. Google trendsin käyttäjä huomaa, miten identiteettikeskeisen ajan “woke-sanasto” on suorastaan räjähtänyt käsiin viime vuosina.

Oikeisto-vasemmisto-jakoa syvemmällä on tapahtumassa toisenlainen vallanvaihto, meritokratian heikentyminen. Tämän voi havaita siitä, millaisen roolin “rationaalisen yhteiskunnan” instituutiot kuten media ja akateeminen väki ovat ottaneet suhteessa identiteettikeskeisen ajan muotivillityksiin ja kiristyvään poliittiseen ilmapiiriin.

Suomi kesällä 2023

Jakautunut poliittinen ilmapiiri on Suomessa kesän suurimpia huolenaiheita. En muista eläessäni tilannetta, jossa hallituksen ja opposition välinen vastakkainasettelu olisi täyttänyt koko lomakauden uutisotsikot ilman konkreettista poliittista sisältöä. Hallituksen ja hallitusohjelman muodostamisen jälkeinen kuukausi on ollut katkeamaton sarja kohuja, jotka on keksitty kaikesta muusta kuin itse hallitusohjelmasta. Uudet jakolinjat ovat entistä primitiivisempiä ja näkyvät kulttuuri-identiteettien tasolla. Vastaavasti mm. suurten talouspoliittisten keskustelujen kulta-aika oli noin kymmenen vuotta sitten.

Tällä hetkellä maan suurin keskusteluteema on “rasismi”. Se on jatkunut jo toista viikkoa. Julkisuuskohun sytykkeenä toimi perussuomalaisten vaikuttajien varhaisilta keskustelupalstoilta 2000-luvun alusta internet-arkeologisesti löydetty maahanmuuttajavihamielinen kielenkäyttö. Perussuomalaisten virallisesta ulosannista poikenneet aikaisemmat sisäpiirikeskustelujen sanavalinnat ovat tarjonneet mitä houkuttelevimman tilaisuuden poliittiselle järkyttymiselle. Vaikka kukaan hallituksen riveistä ei asettunut puolustamaan sanavalintoja, media ja oppositio jatkoivat varjonyrkkeilyä omalla keskinäisellä tarinankerronnallaan. Hallituskumppani rkp ajautui pitämään sisäisiä kriisikokouksia. Hallituksen, opposition, median ja kansalaisyhteiskunnan puolella on ollut muodikasta vaatia rasismille “nollatoleranssia”. Siis mille?

Rasismista on puhuttu paljon, mutta ei ollenkaan. Julkisessa keskustelussa ei ole vielä päästy subjektiivista kokemustasoa syvemmälle. Rasismin käsitteen lukemattomia merkityksiä, tulkinnallisuutta ja ristiriitoja ei ole jäsennelty. Kansanomainen käsitys rasismista tuo mieleen matalaotsaisen ja vihamielisen asenteen sekä syrjivän käytöksen. Mikään taho yhteiskunnassa ei puolusta sellaista, ja se törmäisi jo olemassaolevaan lainsäädäntöön. Teoreettisemmin, poliittisella ulottuvuudella rasismi voi näkyä kulttuurin ja ideologioiden kautta omaksuttavina erilaisina eriarvoistavina oppeina riippuen siitä, onko näkökulma imperialistinen/kolonialistinen vai nationalistinen. Se jakaa mielipiteitä, missä määrin rasismina voidaan pitää kansanryhmiä koskevaa epämiellyttävää faktatietoa tai sellaisen tutkimista.

Viime vuosina on myös puhuttu erikseen sosiologisesta ilmiöstä nimeltä “rakenteellinen rasismi”, jonka määritelmä ja soveltamisala ovat tulkinnallisempia ja käytännössä kiistanalaisempia. Tarkemmin ajateltuna esimerkiksi etnisen profiloinnin ja tilastollisen päättelyn välinen raja voi olla häilyvä, jos sellaista edes on olemassakaan. Evoluutiopsykologiset näkökulmat mm. sisäryhmälojaliteetista toisivat oman ulottuvuutensa keskusteluun rasismin olemuksesta. Joidenkin mielestä meritokraattinen kaikkien asettaminen samalle viivalle olisi rasismia, kun taas toisten mielestä positiivinen syrjintä ilmentäisi rasismia. Rasismilla ei siis pelkästään ole useita ulottuvuuksia, vaan koko käsitteen määritelmä riippuu poliittisesta katsontakannasta kuten myös “vapauden”, “tasa-arvon” ja “feminisminkin” merkitykset.

Edellä mainittua teoreettista problematiikkaa vasten olisi ristiriitaista vaatia “nollatoleranssia” ilmiölle, jonka määritelmästä ei ole yhteisymmärrystä, ja josta keskusteleminen näyttäytyy jo itsessään tabulta. Nollatoleranssipuheet ja rasismin käsittely pelkkänä demonisena abstraktiona hakevat verrokkejaan lähinnä uskontotieteistä. Läpi ihmiskunnan historian erilaiset uskontunnustukset ovatkin olleet tärkeitä yhteisöllisiä valtarituaaleja. Niillä ei välitetä asiasisältöä, vaan niillä osoitetaan nöyrtymistä jonkin suuremman pyhän ja sen välissä olevan papiston edessä.

Strategisesta näkökulmasta “rasismikeskustelun” masinointi opposition ja median suunnalta on raadollista opportunistista valtapeliä, joka on puettu moraalisesti ylevään missioon. Varsinaista keskustelua ei oikeastaan ole. Erilaiset viestintäoperaatiot pyrkivät vain täyttämään ilmatilan. Määrittelemätön rasismin käsite on tärkeä osa poliittista tarinankerrontaa, jolla voidaan kärjistää mielikuvia hyvästä ja pahasta. Siinä luodaan pelote “historian väärälle puolelle” joutumisesta jokaiselle, joka asettuu puolustamaan julkisesti hallituskokoonpanoa ja hallitusohjelman edistämistä. Siinä luodaan pelote maineen tahraantumisesta jokaiselle, joka ei suostu opposition tai muiden vaikuttajien esittämiin vaatimuksiin. Rasismikohun tekohengittäminen on uusin arpa hallituksen kaatamiseksi, sillä se luo painetta vaa’ankieliasemassa olevalle heikoimmalle lenkille, rkp:lle.

Jokaisen ihmisen pitäisi pysähtyä pohtimaan epäsuhtaa: jos oppositio, media ja monet muut avainasemassa olevat keskustelijat esittävät olevansa huolissaan “rasismista”, miksi he eivät jäsentele sitä ja tunnusta rehellisyyden nimissä käsitteen monitulkintaisuutta ja käytännön haasteellisuutta? Riippumatta poliittisesta tulokulmasta on varsin helppo huomata, että julkinen “keskustelu” ei näytä pyrkivän informaation jäsentelyyn ja ymmärryksen parantamiseen. Liekö syynä se, että julkisen keskustelun analyyttinen kampaaminen paljastaisi valtapelin mekanismit ja heikentäisi joukkohysterian voimaa? Se jää retoriseksi kysymykseksi.

Ajan kultaamien muistojen “vanhassa maailmassa”, jossa vartuin, vallitsi usko meritokratiaan. Koulutuksen, sivistyksen ja luottamuksen nimiin vannovassa 2000-luvun alun tietoyhteiskunnassa sen avaintehtävistä saattoi uskoa löytyvän itsenäisiä asiaosaajia, henkisesti kypsiä, teini-iän militantin kapinallisuuden yli päässeitä aikuisia. Heidän odotti vaalivan kärsivällistä, analyyttistä otetta mielipiteitä jakaviin kysymyksiin. Varsinkin populismia kritisoivilta, omanarvontuntoisilta hahmoilta saattoi odottaa pidättyväisyyttä rientää itse aktivistien rinnalle milloin minkäkin joukkohysterian jalkaväeksi. Nyt tätä on hankala pitää enää itsestäänselvyytenä.

Meritokratian elvyttäminen saattaisi olla täsmälääke yhteiskunnan polarisaatioon. Se voi kuitenkin jäädä idealistiseksi haikailuksi. On tietenkin oma kysymyksensä, kenen mielestä polarisaatio ylipäätään on ongelma, ja kenellä on kannustimia pyrkiä ratkaisemaan sitä pelkän ylevän hurskastelun sijaan.

--

--

Thomas Taussi

Riskienhallinnasta, johdon ohjausjärjestelmistä ja yhteiskunnasta yleisemminkin kiinnostunut kauppatieteiden tohtori (Aalto-yliopisto, laskentatoimi)