Hyvesignalointi on järjetöntä, mutta sille löytyy järjellisiä selityksiä
“Luuletko että kitaraa
Soittamalla voi parantaa maailmaa
En tiedä onko näin
Mutta ainakin soitan sitä oikein päin”
(Eppu Normaali — Afrikka, Sarvikuonojen maa)
Sosiaalisessa mediassa on tullut vastaan yritysten, yliopistojen ja muiden instituutioiden päivityksiä, joilla halutaan päällisin puolin osoittaa sympatiaa Yhdysvalloissa kaduille jalkautuneelle tasa-arvoaktivismille. Yhden amerikkalaisen poliisipartion törkeästä virkavirheestä ja George Floydin kuolemasta sai alkunsa kymmeniin eri kaupunkeihin ympäri maailmaa levinnyt protesti. Yhdysvalloissa ne ovat paikoittain kärjistyneet jopa päiväkausien mittaisiksi väkivaltaisiksi mellakoiksi, joissa ihmisiä on pahoinpidelty, liiketiloja on ryöstelty, ja muuta omaisuutta on tuhottu. Suomessa asti on järjestetty rauhanomaisempina pysyneitä mielenosoituksia saman teeman puolesta. Kahden viikon aikana universaalimpi poliittinen tarina on jatkanut omaa elämäänsä lähes suhteettomalta tuntuvalla, hyvin valikoivalla tavalla. Tästä eriskummallisesta hysteriasta löytyy kuitenkin myös järjellistä analysoitavaa.
Kokoomuslainen Helsingin pormestari Jan Vapaavuori julisti kuluneella viikolla Twitterissä, että hän “tunnistaa etuoikeutensa” ja viittasi #BlackLivesMatter-tunnukseen. Pormestarin Twitter-tili on virallinen ja sinisellä leimalla vahvistettu, eikä siis mikään parodiatili. Uutisista sai myös lukea, että perinteisten Musta Pekka -pelikorttien valmistaminen on nyt lopetettu. Valmistajalle oli tuoreeltaan vyörynyt vihaista, asiattomuuksiin ja henkilökohtaisuuksiin menevää “palautetta”. Vaikka nk. vihapuheesta ja maalittamisesta on puhuttu viime vuosina dramaattiseen sävyyn demokratiaa ja kansalaisvapauksia uhkaavina ilmiöinä, tällä kertaa painostavaan ja vihamieliseen viestiin suhtauduttiin valikoivasti toisella tavalla. Uutisen narratiivissa vihapostin vastaanottaja ei suinkaan ollut uhri. Todelliset uhrit olivat äärimmäisyyksiin menneitä palautteen antajia, joiden ihmisarvolle ja mahdollisesti turvallisuudellekin Mustan Pekan kuva oli kenties aiheuttanut ylitsepääsemättömän vaaran. Tästä kuullessani ajattelin, että ei kai tämäkin taas liity Yhdysvaltojen tapahtumiin.
Ystäväni pohti hiljattain, että kenties ihmiskunta ei ole vielä sopeutunut sosiaalisen median aikaan, kun erilaiset massahysteriat leviävät ympäri maailmaa ennätysvauhtia. Tarkemmin mietittynä tässä on malliesimerkki kaaosteoreettisesta perhosvaikutuksesta: amerikkalaispoliisien virkavirheestä alkanut tapahtumien ketju johtaa toisellakin puolella maailmaa voimakkaisiin reaktioihin. Tämä ei ole viime vuosien aikana ensimmäinen poliittinen massahysteria, jossa ihmisten käytös muistuttaa lähes mekaanista, poliittisen tai institutionaalisen taustan sanelemaa ehdollistumista. Jos olisin taipuvaisempi nöyristelyyn, tässä kohtaa saattaisi olla paikallaan lausua julkisena henkivakuutuksena toimiva ymmärryksen osoitus ihmisten halulle parantaa maailmaa. Koska tykkään elää vaarallisesti ainakin ajatusten tasolla, jätän toteemien kumartelun muille.
Jos olisin juuri tullut aikakoneella kymmenen vuoden takaisesta maailmasta nykypäivän Suomeen, ihmettelisin erityisesti, miksi organisaatiot muistuttelevat kilpaa syrjimättömyydestä ja tasa-arvosta. Se, mikä oli 90-luvun lopulla maakunnassa koulutiensä aloittaneelle lapselle itsestäänselvyys, kuulostaa nyt helsinkiläisille ja muiden yliopistokaupunkien humanisteille ilmeisen rohkealta ja omaperäiseltä. Ovatko nämä arvot olleet oikeasti uhattuina 2010-luvun Suomessa? Onko kyseessä jonkinlainen faktoilla osoitettava trendi, vai tulisiko tiettyihin tarinoihin uskoa kritiikittömästi vain legitimiteettisyistä? Vanhassa maailmassa asioita oli tapana selventää julkisuuteen vasta, jos niistä oli jonkinlaista epäselvyyttä. Myös pelkältä epäilyltä on vaadittu uskottavia perusteita. Toisen moraalisten tarkoitusperien tai kompetenssin kyseenalaistaminen aiheettomasti on nähty pirujen maalailuna seinille ja jopa vihamielisyyden osoituksena.
Hyvesignalointi osoittaa, että yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri on muuttunut. Moraalisen syyttömyysolettaman sijaan on tullut hyväksyttäväksi tehdä lähtökohtaisesti kielteisiä oletuksia toisista ja vierittää todistustaakka syyttömyydestä heille itselleen. Ilmiö muistuttaa jonkinlaista maallista perisyntiajattelua. Se tulee ilmi juuri hyvesignaloinnissa, jossa tietynlaisen identiteetin omaava henkilö suorittaa puhdistautumista ”etuoikeuksiaan tunnistamalla” ja häpeämällä näkyvästi hänen viiteryhmänsä ihmisten, jopa menneiden sukupolvien tekemisiä. Ilmiö kytkeytyy vähintään löyhästi viime vuosina yleistyneeseen identiteettilähtöiseen ajattelutapaan kuten intersektionaaliseen feminismiin ja erilaisiin pelkistettyihin tulkintoihin ”rakenteista”. Individualistisista viitekehyksistä poiketen ihmisiä tulkitaan ja luokitellaan ennen kaikkea synnynnäisten ja kulttuuriin liittyvien viiteryhmien kautta.
Käänteisen todistustaakan hengessä tiettyyn ryhmään kuuluvat ihmiset kokevat aika ajoin tarvetta todistella hyvyyttään ja irtisanoutua pahasta aivan oma-aloitteisesti. Taustalla voi olla vilpitön kokemus omasta aikaisemmasta syyllisyydestä, vertaispaine, asenneilmapiirin pelko tai opportunistinen pyrkimys hankkia suosiota. Someaikana yhdestä paikallisesta tapahtumasta leivotaan nopeasti suurempi tarina, jonka eri ryhmät voivat valjastaa omiin tarkoitusperiinsä maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltojen tapahtumien myötä Suomessa asti ammatilliset sosiaaliset mediat kuten Linkedin ja suurten työpaikkojen intranetit pursuavat poliittisesti tiedostavaa viisastelua tasa-arvon tärkeydestä. Motiiveja ja keinoja voi olla useampia, mutta lopputulos näyttää hyvin samanlaiselta: ihmiset reagoivat hyvin samalla tavalla tiettyihin yhteiskunnallisiin tarinoihin. Jopa asiantuntijaorganisaatiot ja korkeasti koulutetut ihmiset on ehdollistettu erikoisiin selkäpiireaktioihin kuin Pavlovin koirat.
Olisi sinisilmäistä ajatella, että näin institutionalisoituneissa massahysterioissa olisi kyse pelkästä ruohonjuuritason ilmiöstä ja siitä, että kaikilla siihen osallistuvilla olisi yhtäläiset kannustimet signalointiin. Jos kevään aikana maailmalla suoritetut keskuspankkien elvytysruiskeet ovat pönkitystä rahoitusmarkkinoille, niin massahysteriat ovat puolestaan taloudellista pönkitystä viestintäalan konsulteille, poliittisille yrittäjille ja lukuisille aktivistihenkisille asiantuntijoille eri instituutioissa. Heidän luomansa poliittinen teollisuudenhaara tarvitsee elääkseen vain pienen määrän tosielämän sytykkeitä. Taitava tarinankerronta ja valmiiksi otollinen asenneilmapiiri hoitavat loput. Hysteriat ja signalointi tuottavat uuden ajan toteemirituaaleja ja symboliikkaa, vahvistavat identiteettikeskeisiä viitekehyksiä ja sanastoa, maallistunutta perisyntiajattelua ja organisaatioiden uudelleenkoulutusohjelmia. Tämä on itseään ruokkiva kierre.
Hyvesignalointi ja massahysteriat ovat informaatioarvoltaan köyhää viestintää. Ne eivät sisällöltään tarjoa uutta ja mullistavaa informaatiota, oivalluksia, saati argumentoi eri mieltä olevien kanssa. Ne eivät myöskään konkretisoi yleistason huolenaiheita käytännöllisemmiksi ratkaisuiksi. Ne kuluttavat yhteiskunnan voimavaroja toimintaan, joka on pois järjelliseltä ja ratkaisulähtöiseltä keskustelulta. Huonommassa tapauksessa hysteria ja signalointi korvaavat loogista ajattelua voimakkailla moraalitunteilla sekä hämärtävät suhteellisuudentajua. Uskomuksia ja agendoja kiteytetään iskulauseisiin ja symboliikkaan. Pahimmillaan niistä tulee tabuja, jotka nostetaan järjellisen tarkastelun yläpuolelle, ja joiden tarkemman määrittelyn portinvartijoina toimii poliittisesti latautunut maallinen ylipapisto. Tuloksena on ajattelun diversiteettiä tukahduttava pelon ilmapiiri.
Jos jokin asia on tärkeä, valmiiksi kriittistä massaa puhutteleva, mutta käytännön tasolla haastava, sitä ei pitäisi politisoida ja kärjistää tarpeettomasti. Kun suuren enemmistön huomio on kerran saatu suunnattua haluttuun huolenaiheeseen, kaikenlaisen fiilistelyn tulisi väistää asiapitoista diagnoosia ongelmista ja ratkaisuehdotuksista. Se on kuitenkin älyllisesti haastavampaa. Se vaatii taustatietoa ja kärsivällisyyttä. Juuri tällä hetkellä tilanne on se, että läntinen maailma jakaa huolen Yhdysvalloissa tapahtuneesta poliisiväkivallasta ja syrjintään liittyvistä epäilyistä. Maailma ei kuitenkaan ole vielä kahdessa viikossa rauhoittunut kärsivälliselle ja kriittiselle keskustelulle. Loputonkaan määrä hyvesignalointia ei voi korvata sitä.
Myönnän, että ulkopuolisena on liiankin helppo toivoa dialogia osapuolten välille. Poliittista realismia on kuitenkin se, ettei kaikilla ole sellaiseen yhteneväisiä intressejä ja kannustimia. Kärsivällinen lähestymistapa ei istu reaktiiviseen someajan maailmaan, eikä siitä ole myöskään jaossa yhtä helppoja poliittisia irtopisteitä saati viestintäkonsulttikeikkoja. Mietin samaa jo aikaisemmin mm. viime syksyn ilmastomarssien kohdalla. Yleisesti hyväksytty ja puhuttava yhteiskunnallinen teema on houkutteleva poliittinen resurssi. Sellaisen varjolla moni intressiryhmä pönkittää näkyvyyttään, verkostoituu tai onnistuu jopa edistämään rajatumpia poliittisia tavoitteitaan. Poliittisten jakolinjojen tai yhteiskunnallisten keskustelujen kärjistyminen tietyn kysymyksen ympärillä hyödyttää enemmän ryhmiä, joilla on yhtenäinen lähestymistapa asiaan.
Hyvesignalointiin ja institutionaalisesti tuettuihin massahysterioihin on kaiken yllä mainitun valossa hyvin hankala samaistua. Ilmiöiden taustalta löytyy kuitenkin lukuisia selittäviä tekijöitä, jotka tekevät niistä edes hieman ymmärrettävämpiä: asenneilmapiiri, seremoniallinen legitimiteetin tavoittelu, poliittinen viestintäteollisuus ja poliittiset epäsymmetriat. Näiden järjettömiltä näyttävien yhteiskunnallisten ilmiöiden anatomia on aikamme kiehtovimpia ilmiöitä. Kun maallisuuden ja rationaalisuuden nimiin vannovassa modernissa yhteiskunnassa aletaan palvomaan toteemeja, ja kun monimutkaisia asioita on entistä hyväksyttävämpää kohdata selkäpiireaktioiden kautta, jokaisen pitäisi pysähtyä. Jokaisen pitäisi hiljentyä ja miettiä hetki, kuinka älyllisesti tämä huippunsa saavuttanut sivilisaatio toimiikaan.
